Yksinäinen ”vanhuus” pelottaa ja ahdistaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka tuntuukin laskelmoivalta ajatukselta, niin kyllä se vain niin on, että se lasten tekeminen tähän maailmaan auttaa. En ole yksin kun on jälkikasvua ja hyvät välit. Ei, että sitä näin tietoisesti ajattelee, kun se suvunjatjamisvietti on ajankohtainen - en minä ainakaan ajatellut - mutta suora seuraus se on.

Lapset voi aikuistuessaan muuttaa ulkomaille, tai syntyä sekopäinä.

Ei heitä vanhuudenturvaksi tehdä, siis itsekkäästi siksi ettei tarvi olla yksin vanhana.

Voi muuttaa joo mutta nykyään ulkomailtakin voi olla helposti yhteydessä. Tätini lapsi perheineen asuu Aasiassa mutta soittavat livepuheluita monta kertaa viikossa ja toki vierailevat lomilla. Suurin osa lapsista pysyy väleissä vanhempiensa kanssa. Hyvin harvinaista ettei kukaan lapsista olisi tekemisissä.

Olen yksin ja 70. Ei hirvitä lainkaan. Aika kuluu ihan hyvin ulkoillessa telkkaria katsoessa somessa viihtymisessä. Kuuntelen kirjoja ja musiikkia. Käyn konserteissa, oopperassa, elokuvissa, seniori kerhossa. Etelänlomilla 2x vuodessa. Ei yksinäistä. Ymmärrän jos en pääsisi liikkumaan olisin eristyksissä yksin. Tähän tilanteeseen olisi sitten hyvä saada se ystävä ihan varmasti.

Ei ne lapset poista yksinäisyyttä. Lapsilla on yleensä oma elämä ja oman ikäisensä ystävät. 

Yrittäisin löytää jonkun harrastuksen missä olisi samanikäistä seuraa tai vapaaehtoistyö että pääsee ihmisten pariin ainakin kerran viikossa. 

Kuin minun näppäimistöltä ap:n kirjoitus. Itse olen pian 39v ja mieheni 44v. Minua on alkanut viimeisen vuoden aikana pelottaa ihan äärimmäisen paljon yksinäisyys. Olen aina ollut kyllä yksinäinen, enää ei kaverisuhteita, ei sukulaisia, ei lapsia, äiti kuolee todennäköisesti seuraavan 5v sisään, ei hän tuo enää turvallisuudentunnetta kun alkaa olla niin vanha, kääntynyt niin päin että minun pitää huolehtia hänestä ja se luo äärimmäistä turvattomuuden tunnetta. Tarvitsen jonkun ihminen johon voin nojautua ja turvautua ja että mulla on tunne että joku huolehtii. Ei aikuisella ihmisillä näin pitäisi olla mutta minulla vaan on ja en tiedä miten tälläisestä tunteesta pääsee eroon ja ns.omille jaloilleen. Ainoa ihminen mun elämässä on pian enää mun mies. Ollaan oltu yhdessä pian 18v ja liitto on ollut vaikea omien mielenterveysongelmien (mm.epävakaa persoonallisuus, masennus, ahdistuneisuus häiriö) vuoksi  mikä aiheuttanut valtavia kriisejä sekä hankaluuksia, mm.rikollisuutta ym puoleltani mikä tappanut viimeisetkin pinnalliset kaverisuhteet mutta viimeinen vuosi jotenkin herättänyt minut tähän todellisuuteen miten asiat voivat pahimmillaan mennä. Jos mieheni kuolee ennenm inua, olen totaalisen yksin, ei ketään. Ei kellekään kelle soittaa tai mennä käymään tai pyytää apua. En vaan selviä, se on varma. Olen niin vihainen miksi minusta on tullut tälläinen luuseri joka ei pärjää itsenäisesti. Tiedän että mieheni pärjää ilman minua, hän on vahva. Joten haluan todellakin kuolla ennen häntä. Olenkin päättänyt että jos tulisi tilanne että mieheni sairastuisi vakavasti kuolemaan johtavaan sairauteen, lähtisin minä myös samaa matkaa, en haluaisi jäädä tänne pahaan maailmaan yksin. Maailma on nykyään niin paha, kaikki ihmiset itsekkäitä, hirveitä, epäluotettavia, ahneita kusipäitä että en uskalla luottaa enää kehenkään että saisi seuraa loppuelämäkseni jos mieheni menehtyy ennen minua. Käyn terapiassa pelkoineni koska tämä vaikuttaa elämääni todella paljon, ensimmäisenä herätessä ja viimeisenä nukkumaan mennessä on se pelko ja turvattomuuden tunne yksin jäämisestä. Sopiva lääkitys on vienyt pahimpia ahdistuksen tunteita pois mutta koko ajan ne on mutta pystyn tällä hetkellä jollain tavalla elämään niiden kanssa. Elämä ei anna enää mitään, tämä on vain sitä pahimman odottamista. Jotenkin tiedän vain sisimmässäni että minut on tarkoitettu kärsimään jossain vaiheessa täydellisestä yksinäisyydestä, en koskaan osaisi mieheni jälkeen olla kenenkään muun miehen kanssa ja naisiin en enää luota enkä halua heitä lähelleni. N38

...