Toivottavasti te köyhät sanotte lapsillenne, että

Ystäväni on kertonut minulle että olisi toivonut että kotona vanhempien asenne olisi kouluttautumisen suhteen ollut kannustavampi. Jos matikasta sai 6-, olisi voitu kannustaa opiskelemaan ensi kerralla paremmin eikä vain tyydytty aina sanomaan ;"Teit varmasti parhaasi." Vaikka ei olisi edes yrittänytkään. Ja myöhemmälläkin iällä opiskelusta olisi kiva ollut saada kannustusta ja tukea.

[quote author="Vierailija" time="25.02.2015 klo 09:15"]Kunhan he ovat sinnikkäitä ja ahkeria, kunhan he jaksavat uskoa itseensä ja opiskella, niin he voivat aikuisena saada sen mistä nyt jäävät paitsi (viittaan tällä tuohon "kielletään koulujen lomat koska me ei päästä koskaan minnekään). Toivottavasti te olette opiskelumyönteisiä, toivottavasti te valatte jälkikasvuunne tulevaisuuden uskoa omasta tilanteestanne huolimatta. Toivottavasti te kannustatte, kehutte, olette läsnä lapsenne arjessa. 

Joskus nimittäin tuntuu, että se on se kodinilmapiiri ja asenteet mitkä periytyy. Silloin harmittaa lasten/nuorten puolesta, jotka voivat olla hyvinkin lahjakkaita mutta eivät usko itseensä koska kukaan muukaan ei ole koskaan uskonut. 
[/quote]
Niin, voivat.
Meitä kaksi yliopiston käynyttä pienipalkkaista. Toinen muissa hommissa yt:iden seurauksena ja toinen omalla alallaan. Lapsille opetetaan, ettei raha ja etelänmatkat ole niitä tärkeimpiä. Älytöntä tuollainen materianpalvonta.

Kyllä se on se kodin ilmapiiri tosiaan mikä periytyy. Täällä suht köyhä perhe, toinen vanhemmista opiskelee korkeakoulussa, toinen pienipalkkaisessa työssä. Harmittaa kun ei kotoa tsempattu  koulunkäyntiin aikanaan, piti käydä koulut nopsaan ja mennä mihin tahansa työhön.

Tutuilla äiti käynyt jonkun koulun, mutta ei ikinä ole tainut kesätöitä kummempaa työtä tehdä, nuorena lapsia ja viimesillä mahdollisilla vuosilla pari lisää. Tuttu on teiniäiti ja lisää pukkaa, juuri ja juuri sai peruskoulun aikanaan käytyä.

Opetan lapsilleni että he pystyvät mihin tahansa jos oikein haluavat.

Joo mut entäs sitten jos se ai autakaan? Mitä mä sitten sanon lapselleni kun se on kovasti opiskellut ja yrittänyt ja jää silti työttömäksi eikä saakaan työpaikkaa? Mulle itselleni kävi niin, että opiskelin hyvän ammatin mutta siitä huolimatta olen joutunut olemaan pätkätöissä koko elämäni ja jäänyt vaille turvattua toimeentuloa ja työpaikkaa. Mä en jaksa enää uskoa koutuksen merkitykseen. Pitäisi olla suhteita.

[quote author="Vierailija" time="25.02.2015 klo 09:45"]

Joo mut entäs sitten jos se ai autakaan? Mitä mä sitten sanon lapselleni kun se on kovasti opiskellut ja yrittänyt ja jää silti työttömäksi eikä saakaan työpaikkaa? Mulle itselleni kävi niin, että opiskelin hyvän ammatin mutta siitä huolimatta olen joutunut olemaan pätkätöissä koko elämäni ja jäänyt vaille turvattua toimeentuloa ja työpaikkaa. Mä en jaksa enää uskoa koutuksen merkitykseen. Pitäisi olla suhteita.

[/quote]

Tätä on tullut itsekin mietittyä. Meillä mies toinen lopetti koulut kesken, kun ei huvittanut ja siihenkin asti luki ne aineet mitä huvitti ja loput meni läpi vitosella. Hänellä ollut jo pitkään mukava ja kiinnostava vakityöpaikka, sellainen keskiluokkainen ja keskituloinen valkokaulustyö. Minä taas suoritin kiltin tytön tavoin koulut hyvin arvosanoin, menin yliopistoon jne. Minä olen saanut pomppia pätkätöissä, kokenut yt-neuvotteluja, potkut, tienannut välillä kivasti, välillä taas tehnyt töitä jopa alle tonnin kuukausipalkalla. Kiitos ahkeran asenteeni olen ollut burn outin rajamailla muutamaan kertaan, ekan kerran jo opiskellessa, kun yritin tehdä kaiken kuten kuuluu (opinnot, työkokemus, järjestökokemus), jotta olisi työmarkkinoilla haluttu työntekijä.

Aion opettaa lapsilleni, että kannattaa opiskella ja hyödyntää omia vahvuuksiaan, muttei kaikkea tarvitse tehdä välttämättä "by the book".

Meillä kannustettiin kovasti opiskelemaan, samoin miehen perheessä. Kuulumme sukupolveen, jossa koulutus on kokenut rajun inflaation ja koulutuksen järjestäminen on varsinkin amk-puolella ollut lähtöisin enemmän siitä, että joka kuntaan saadaan oma amk ja sitä myöten työpaikkoja, kuin siitä että opiskelijat työllistyisivät tutkinnollaan.

Akateemisen työttömyyskorvaus on ihan sama kuin kouluttamattoman kun ansiosidonnainen päättyy. Siinä ollaan muutenkin ihan samalla viivalla, sillä erotuksella että sillä pitkälle koulutetulla on takanaan vuosikausien kituutus opitnotuella ja hanttihommilla. Rahallisesti olisi olltu kannattavampaa vaikka jättää itsensä kokonaan kouluttamatta ja jäädä tekemään opiskeluajan pätkätöitä, kuin kouluttautua turhaan.

Minä ja mieheni hankimme sitten molemmat ihan tavalliset duunariammatit. Valitsemalla tämän koulutuksen jo heti peruskoulun jälkeen meillä olisi ollut tämä sama elintaso jo 15 vuotta aikaisemmin. Olen sitä mieltä, on rajua nuorten kusetusta lähteä suunnittelemaan opintoja siitä näkökulmasta, mikä itseä kiinnostaa, mikä 90-luvulla oli ihan tavallista, eikä sitä nuorena ihmisenä koskaan kyseenalaistanut.

Olen melko vähävaraisesta perheestä ja mulle on koko ikäni painotettu, että pitää opiskella ja hankkia hyvä työ, ettei tarvitse sitten elää samanlaisessa köyhyydessä kuin perheemme eli. Koulutus ja/tai työ on ollut äidilleni itseisarvo, jota ilman kukaan ei ole mitään ja rahaa pitää tienata mahdollisimman paljon että sitten pärjää hyvin.

Kappas vaan, minusta kasvoikin aikuinen joka arvostaa kaikkea muuta kuin materiaa ja rahaa. Joka on ihan tyytyväinen ilman isoa rahakasaa enkä myöskään tavoittele sellaista (kouluttauduin kyllä nuorempana ja olen käynyt ihan hyväpalkkaisissa töissäkin, mutta lopetin koska tajusin ettei se tee minua onnelliseksi). Tämä ei omalle äidilleni kelpaakaan -hän kokee jotenkin epäonnistuneensa kasvatuksessa kun minusta ei tullutkaan hyvin kouluttaunutta ja hyväpalkkkaisessa työssä käyvää, jollaista hän yritti minusta koko lapsuuteni kasvattaa (jotta minun ei tarvitsisi elää köyhyydessä ja kärsiä), vaan minusta tulikin boheemi seikkailija joka ei välitä yhteiskunnan asettamista raameista ja odotuksista.

Hän ei ymmärrä, että olen onnellinen näin enkä kaipaa rikkauksia ja materiaa, arvostan enemmän sitä, että ympärilläni on rakkautta ja välittämistä ja elämyksiä. Hän kirjaimellisesti sijaiskärsii puolestani, koska en eläkään sellaista elämää ja ole tehnyt sellaisia elämänvalintoja kuin hän toivoi ja halusi. Ihan kuin hän olisi yrittänyt elää sen haluamansa hyvän ja rikkaan elämän minun kauttani, kun ei itse siinä onnistunut. Ja nyt on sitten minulle vihainen ja katkera valinnoistani.

Että joo, kannustakaa vaan niitä lapsia opiskelemaan ja töihin, mutta koittakaa nyt kuitenkin sitten ymmärtää, että jokainen tekee omat valintansa ja elää oman elämänsä, halusitte te mitä vaan.

9; olipa hyvä kirjoitus. Meidän perheessä lapsia prässättiin kovasti menestyjiksi. Varsinkin perheen esikoista. Me olemmet tuottaneet vanhemmillemme ison pettymyksen, kukaan ei ole ns. "menestynyt".. Esikoisesta kasvoi elämäntapaintiaani, joka keskittyy terveeseen elämään, hyvin vaatimattomaan tulotasoon ja hyviin ihmissuhteisiin. Hän on sellainen ihminen, jonka voisi hyvin kuvitella lähtevän jonnekin luostariin mietiskelemään, rakastaa omaa rauhaa ja samanlaisina toistuvia rutiineja, ei kestä suuria ärsykkeitä väsähtämättä niistä. 

Minä, toinen pettymys, valitsin ensin "oiken" ammatin, jossa periaatteessa olisi voinut tienatakin jos olisin ollut riittävän kilpailuhenkinen. Pidin työstäni, mutta en koskaan saanut siitä kovin syvää tyydytystä, enkä olettanut että työstä pitääkään saada. Sain lapset, tajusin sen kautta mikä on minun juttuni tässä elämässä ja hakeuduin hoiva-alalle. Olen onnellinen, nyt teen sitä mistä pidän, saan työstä onnen ja ilon tunteita.

Isäni muistaa tasaisin väliajoin muistuttaa, kuinka paljon paremmin menestyneitä kaikki ympärillämme ovat. Ihmiset arvotetaan ensisijaisesti ammatin ja aseman perusteella. Pikkuhiljaa hänkin alkaa kuitenkin päästä yli tästä pettymyksestään. Hän ei ymmärrä, kuinka pahalta lapsesta tuntuu, jos häntä kohdellaan kuin hänellä ei olisi muuta arvoa kuin suorittaa tätä elämää. 

Minua on kyllä kannustettu opiskelemaan. Isäni (jo eläkkeelle jäänyt virkamies, jonka tilalle ei ei enää palkattu ketään) aikoinaan kehotti valitsemaan miten vaan, kunhan menisin yliopistoon. Kun aloitin opiskelut, ei laitoksellamme ollut yhtään työtöntä (=apurahatonta) jatko-opiskelijaa. Nyt, kun olen graduvaiheessa (myönnettäköön, että tässä välissä on tullut tehtyä myös kaikkea muuta, työtä ja lapsia) tilanne ei taida olla lainkaan sama. Voi olla, että käteen jää vain oppimisen ilo. Edellisellä työn ohessa opiskellulla ammatilla minulla on töitä ollut jonkin verran, mutta parhaiten pärjäsin töiden suhteen, kun minulla ei ollut vielä sitäkään. Totta kai kannustan lapsiani opiskelemaan, opiskelullahan on arvoa jo itsessään, mutta pahoin pelkään, että olemme menossa takaisin kohti yhteiskuntaa, jossa rahaa pitää periä tai naida, vähintään olla hyvät suhteet ja kovat kyynärpäät.

Meillä kannustettiin lähinnä huutamisella. Jos tuli huono numero kokeesta niin tuli satikutia. Koko ajan hoettiin että menet yliopistoon. No meninhän minä ja sairastuin sitten mielenterveysongelmiin. Nykyään mulla on osa-aikatyö, jota inhoan. Äitini vielä jaksaa sanoa, että miten jotkut niin menestyy työelämässä. ÄIdillä on joku merkantti tutkinto mutta oli kyllä kotiäiti.

Tutkitusti huono-osaisuus on periytyvää, ei kuitenkaan niin etteikö siihen voisi vaikuttaa kun sen tiedostaa.