Hoitajat! Kuolemasta.

En ole hoitaja, mutta kuoleman kanssa olen välillä tekemisissä. Ihmisen kuolema ei ole muuttanut käsitystäni kuolemasta, mutta kuolemis tapahtuma on erikoinen. Ihmisestä näkee kun hän kuolee, että sielu lähtee pois. En ole uskovainen, mutta kyllä kuolleesta huomaa että joku muu puuttuu kuin elintoiminnot. Kuollut on lopuksi vain kuori ja persoona häviää.

Kyllä se aina pysäyttää. Varsinkin, kun on nuori ihminen kyseessä. Vanhusten kuolema on useammin helpotus ja jotenkin luonnollista. Mut en mä ainakaan ole tottunut kuolemaan, se aina jotenkin koskettaa. Ehkä se on vain lisännyt sitä ajatusta, että pitäisi koittaa elää niin kuin haluaa ja tehdä ajoissa asioita, joita haluaa. Pitää hyvänä lähimpiään. Kuolinvuoteella sitä aikaa ei enää ole. Ihmiset toivovat usein hyvää lähtöä, ettei olisi enää kipua ja tuskaa. Sen minä hoitajana parhaani mukaan toteitan. Ja aina menen pitämään kädestä kiinni ja silitän päätä kun hetki on koittanut.

2; juuri tuosta haluaisinkin keskustella, että uskotteko sieluun? En uskonut ennen, ajattelin "sielun" olevan vain hermostollista toimintaa, ja haluamme uskoa siihen että ihmisessä on jotain kuolematonta koska ajatus lopullisuudesta on ihmiselle liikaa kestettäväksi. Nyt omien kokemusten perusteella alan uskoa, että on jotain muutakin kuin vain tämä ruumis ja keho. 

ap.

Itse olen nähnyt työssäni vain kuolleita vanhuksia, joista lähes kaikkien kohdalla kuolema on ollut suuri helpotus. Omaa käsitystä se on muuttanut niin, etten pelkää kuolemaa enää niin paljoa kuin ennen. Se on suurimmassa osassa tapauksista kuitenkin niin luonnollinen tapahtuma, joskaan ei aina se miellyttävin kokemus. Osa lähtee rauhallisesti, mutta sitten on niitä, joista sen tuskan ja pelon näkee. Onneksi niitä ei ole ollut kuin se muutama. Surullista seurattavaa, odotus pois lähdöstä tuntuu pitkältä.

Mä koen että on ollu hyvä asia nähdä kuollut ihminen ja päästä vielä lopuksi suorittamaan vainajanlaitto. Niitä on ollut lyhyen työurani aikana noin viisi, mutta vainajia olen nähnyt silloisen opiskelun ja työn aikana ehkä kymmenen. Varsinaiseen sielun poislähtöön aloin uskomaan vasta oman mummini kuoltua syöpään. Kuolema oli niin vaikea hyväksyä, että ajatus mummin hyvästä olosta taivaassa sai aikaan levollisen olon. Mä en siis ole mikään kovinkaan uskonnollinen ihminen, mutta tää asia on tuonut omalla kohdalla lohtua. Sen myötä haluan ajatella, että ihmiset pääsee kuoleman jälkeen paikkaan, jossa ei tarvitse enää kärsiä kivuista, pahasta olosta, surusta tai mistään muusta. On paikka jossa on hyvä ja onnellinen olla. Näin mä tahdon uskoa ja uskonkin.

Kiitos vastauksista.

Kerron teille tähän kokemuksen, johon toivoisin että kommentoisitte, onko tämä yleistäkin, ja mitä tässä oikein tapahtui.  Minulle kävi siis niin, että kun laitoin potilaalle sairaalapaitaa päälle, potilas kysyi, että sitten kun minä laitan hänelle sitä valkoista kaapua päälle, niin onko hän sitten kuollut. Ajattelin että hän on sekava ja selitin että tämä on vaan sairaalapaita. Potilas pahoitti mielensä ja sanoi ettei hän tarkoita tätä tilannetta, ja kuvaili tilanteen jossa laitan hänelle sitä kaapua päälle. 

Tämä potilas menehtyi, ja hänestä tuli ensimmäinen vainaja, jonka laitoin. Kun laitoin kuolinpaitaa vainajan päälle, tajusin että tämä tilanne on juuri sellainen millaiseksi hän sen kuvaili. Ja minusta tuntui koko ajan, että siinä huoneessa on jotain, siis jotakin vielä elävää. Tunsin aivan selkeästi että joku kosketti minua käsivarteen. Sen jälkeen huoneeseen tuli hyvin rauhallinen, seesteinen ja tyyni tunnelma. Huone tuntui tyhjältä, tavalliselta huoneelta.

Tapahtuuko tällaista useinkin? Tällaistako te koette työssänne? Miten potilas pystyi tietämään tällaisia asioita vielä elossa ollessaan? Minä voin ihan hyvin olla kuvitellut kaiken muun, ja se on vain tuntunut todelta, mutta miten potilas pystyi vielä elossa ollessaan kuvailemaan juuri tuota hetkeä, jolloin laitan häntä, sitä ympäristöä ja tilannetta? 

ap.

Potilas oli saattanut miettiä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, kuinka hänelle laitetaan kuolinpaita päälle jne. Kuolevat ihmiset käyvät usein läpi tilanteita ja asioita mitä tapahtuu ihan konkreettisesti kuoleman jälkeen heille. He valmistautuvat näin kuolemaansa. Saattohidossa oleville annetaan myös monia lääkkeitä joissa pää menee sekaisin eivätkä he ole enään tässä hetkessä. Siitäkin saattoi tuo kysymys johtua?

Olen työskennellyt vanhainkodissa ja ollut läsnä monien kuollessa. Mielestäni on tietyllä tapaa kunnia olla paikalla, pitää kädestä kiinni, lievittää kipua, silitellä ihmistä joka on poistumassa. Tuntuu aina hyvältä kun on voinut olla läsnä ihmisen loppumetreillä. Se ei ole pelottavaa.

En ole koskaan ollut uskossa. Kun ensimmäinen oma läheinen ihmiseni kuoli yritin uskoa. Vastaaja 5 kertoi juuri siitä että sai itselleen levollisen olon kun uskoo mumminsa päässeen taivaaseen (tai minne nyt vastaaja 5 hänen uskoo menneen). Minä en siinä onnistunut. Toisaalta ehkä vähän uskon jonkinlaiseen sielunvaellukseen tai että sielu poistuu lopullisesti keskuudestamme kun se on varmistanut että kaikki on hyvin. Tämä tuo lohtua. 

Eli ehkä kuitenkin sanoisin että ap:n potilas kävi vielä koskettamassa ap:ta ja tyyliin totesi "näinhän se juuri meni niinkuin sanoin". 

Hankalia asioita nämä uskon asiat.

Kun kuolee, niin se on siinä. Ei ole mitään mystistä elämää tuonpuoleisessa. Voihan sitä tietty uskoo iankaikkiseen elämään, jos se helpottaa.

[quote author="Vierailija" time="24.02.2015 klo 14:05"]

Kun kuolee, niin se on siinä. Ei ole mitään mystistä elämää tuonpuoleisessa. Voihan sitä tietty uskoo iankaikkiseen elämään, jos se helpottaa.

[/quote]

Niin. Mutta sinäkään et sitä tiedä. Sinä uskot niin.

Hehehheh, lääketiede kärrää pikku epäonnistumisiaan vanhusten hoitolaitoksiin, ja nuorempien kohdalla sossun luukulle. Aina löytyy kaatopaikka, joka ottaa epäonnistumisia vastaan. Kallista.

[quote author="Vierailija" time="24.02.2015 klo 14:32"]Hehehheh, lääketiede kärrää pikku epäonnistumisiaan vanhusten hoitolaitoksiin, ja nuorempien kohdalla sossun luukulle. Aina löytyy kaatopaikka, joka ottaa epäonnistumisia vastaan. Kallista.
[/quote]mitä sinä oikein höpiset?

No kyllähän kuolema arkipäiväistyy kun sitä näkee.

Uskovaisten löpinöistä huolimatta se on sitten paskapuhetta että kuolinvuoteellaan jokainen rukoilisi tai tulisi uskoon, ei todellakaan tapahdu näin. Moni näennäisesti uskovakaan ei viittaa uskoonsa mitenkään kuolinvuoteella. Kyllä siinä suurin osa tajuaa että se on sitten loppu edessä, eikä suinkaan mikään ikuinen elämä.

En pelkää kuolemaa tai kuoleman hetkeä. Tiedän, että kipuja voidaan hoitaa, jos halua ja tietoa löytyy. Saattohoitotyö ei ole tehnyt minusta yhtään parempaa tai jalompaa ihmistä. Ehkä en niin usein kuitenkaan valita pienistä asioista, mutta sitäkin teen. Olen ehkä oppinut suhteuttamaan asioita paremmin ja iloitsen siitä mitä minulla jo on.

Itse ajattelen tuon "ikuisen elämän" olevan sitä, miten läheiset muistavat sinut. Keskustelut, kertomukset, jutut ja muu muisteleminen on sitä ihmisen säilymistä vielä kuoleman jälkeen. En siis mystifioi kuolemaa.

[quote author="Vierailija" time="24.02.2015 klo 14:44"]

No kyllähän kuolema arkipäiväistyy kun sitä näkee.

Uskovaisten löpinöistä huolimatta se on sitten paskapuhetta että kuolinvuoteellaan jokainen rukoilisi tai tulisi uskoon, ei todellakaan tapahdu näin. Moni näennäisesti uskovakaan ei viittaa uskoonsa mitenkään kuolinvuoteella. Kyllä siinä suurin osa tajuaa että se on sitten loppu edessä, eikä suinkaan mikään ikuinen elämä.

[/quote]

Minulle on hoitajana käynyt joskus niinkin että erittäin jyrkästi ateistinen potilas onkin pyytänyt että haen papin paikalle. Keskellä yötä olen googletellut päivystävän papin numeroa, jääkärimarssia (laulun nimi muutettu) youtubesta koska potilas on halunnut kuulla sen jne. Kaikki toimivat eri tavalla loppuvaiheessa. Hoitajana koitan toteuttaa näitä viimeisiä pyyntöjä.

[quote author="Vierailija" time="24.02.2015 klo 14:32"]

Hehehheh, lääketiede kärrää pikku epäonnistumisiaan vanhusten hoitolaitoksiin, ja nuorempien kohdalla sossun luukulle. Aina löytyy kaatopaikka, joka ottaa epäonnistumisia vastaan. Kallista.

[/quote]

vanheneminen lääketietteellistä epäonnistumista?