Miten tukea ystävää, kun perhettä kohtaa tragedia?

Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja olin vuosia mukana heidän elämässään. Poika rakasti juosta nurmikolla perhoshaavin kanssa ja auttoi kesän lopussa äitiään keräämään pihan viinimarjapensaat tyhjiksi. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa pojalla sujui hienosti, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyn kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa juoda kaakaota koulun jälkeen ja matkustaa Luonnontieteelliseen museoon. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku mukava tyttö vielä ihanan poikaystävän! Tuli vuosi kun poika aloitti lukion, yläasteella hän oli vielä saanut katsella sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Pojasta tuli kuitenkin aikuistuessaan hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta se tuntemamme iloisempi poika oli kadoksissa. Olimme huolissamme... Toivoimme että armeija vuosi miehistäisi poikaa ja opiskelemaan lähtö toisi uusia kuvioita... Poika pääsikin ensimmäisellä haulla opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa, mutta palattuaan kesäksi kotiin ensimmäisen opiskelu vuoden jälkeen, tapahtui romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...