Millä tavoin sinä oireilit vanhempiesi avioeroa?

Olin 14, kun vanhempani erosivat ja otin sen hyvin raskaasti. Lopetin monet harrastukseni ja aloin saada raivokohtauksia sekä viiltelin käsivarteeni. Todistukseni tosin pysyi erittäin hyvinä (keskiarvo lähellä kymppiä ja todistus suorastaan parani eron jälkeen, kun kotona olikin rauhallisempaa kuin aikaisemmin). Ilmeisesti myös murrosikä oli tuolloin pahimmillaan. Murjotin isän uusille naisystäville ja ihastuin salaa äitini miesystävään. Häpesin myös vanhempieni eroa, enkä kehdannut kertoa sitä koulukavereilleni kun vasta lukiossa. Itselleni siitä jäi pahat traumat ja jouduin kallonkutistajankin juttusille. Ennen eroa oli tosin ollut aivan hirveitä riitoja vanhemmillani sekä äitini juopotteli tuolloin myös, mikä pahensi tilannetta.

Olin 16. En oireillut mitenkään, olin onnellinen kun erosivat. Muutin isäni luokse.

Dokasin minäkin. Olin 5.

Miksi ap? Mikä siinä teki tilanteen maailmanlopuksi?

Kohta mammat tulevat sankoin joukoin kertomaan, että lapset ovat onnellisia, kun äitikin on. YOLO jne.

Olin tyytyväinen, olinhan odottanut sitä jo vuosia ja yrittänyt tsempata äitiä ja vienyt häntä pahoinpideltynä soittamaan lääkärille jotta saisi todistuksen jo 14-vuotiaana.

Onneksi vanhempani pääsivät vaikeuksistaan yli eivätkä eronneet. Se oli pahin painajaiseni kun vierestä seurasin kaverieni tiuhaan vaihtuvia isäpuolia. Pakko sanoa, että ulkopuolisenkin silmissä olivat ihan hirveitä miehiä.

En tiedä miksi otin sen niin rankasti. Teini-ikä varmaan olisi mulla muutenkin ollut aika angstinen, mutta tuo musersi multa kaiken rakkaan ja tutun ja turvallisen (ei ollut siis väkivaltaa tms perheessä, ja ero tuli ihan puskista meille lapsille). Oli myös raakaa valita äiti tai isä. 14v sain itse päättää kumman luo menin.

Ap

Up

Mies oli 16v.,kun vanhempansa erosivat ja minusta tuntuu, että taisi kaiken tuskansa päästää ulos vasta yli kolmekymppisenä, kun muutimme yhteen.Kävimme pitkiä keskusteluja aiheesta.

Miksi ihmeessä kysellään ihmetellen, miksi joku reagoi voimakkaasti vanhempiensa eroon? Sehän on normaalia ja jopa toivottavaa. Kaikissa tapauksissa - siis silloinkin kun ero on kaikin puolin toivottava asia - lasten elämä muuttuu  ja mullistuu ja mitä isompi reagointi, sitä paremmin se lapsi käsittelee sen eron tuolloin eikä jätä sitä sisällensä purkautumaan joskus aikuisena identiteettiongelmina tai mielenterveysongelmina.

Tiedän aikuisia, jotka kertovat, että eivät reagoineet eroon mitenkään eivätkä ole siitä kärsineet ja kaikki on hyvin. Omassa elämässä on kuitenkin ongelmia esim. burnouttia, masennusta jne. Kun ei ole kyennyt myöntämään edes aikuisena, että elämän mullistuminen oli oikeasti kova paikka, joutuu kasaamaan sisälleen paljon tarpeetonta kakkaa, joka purkautuu sitten erilaisina ongelmina. Kun taas teininä on päässyt riehumaan asian, on todennäköisyys selvitä elämän kriiseistä hyvin pienellä paljon suurempi.

Miksi meidän aikuisten on vaikea myöntää, että perheen hajoaminen ja ero ovat asioita, jotka mullistavat lapsen elämää enemmän kuin oikeastaan mikään muu?

Itellä oli ehkä pahin että en hyväksynyt isin uutta naisystävää joka ei ollut edes eron syy. Iskä siis petti kyllä äitiä ja sillä oli toinen nainen, tätä naista en ikinä nähnyt ja heillä sit juttu meni ilmeisesti poikki tms (naisesta ei koskaan puhuttu), mutta siis nyt tämä seuraava nainen on se josta puhuin. Haukuin häntäkin iskälle että jaaha ootko taas huoran kanssa mielummin kun meidän jnejne kaikkee ja kun ekoja kertoja naisystävää näin niin olin sille varmaan tosi vittumainen. Hävettää vieläkin mun teinikäytös varsinkin nyt kun he on ollu jo varmasti 10 vuotta yhdessä ja heillä menee tosi hyvin ja naisen pojat (suunnilleen mun ikäsiä) on tosi kivoja ja ollaan vähän kun uusioperhe vaikka lapset ollaankin jo aikuisia. 

[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 10:45"]

Miksi ihmeessä kysellään ihmetellen, miksi joku reagoi voimakkaasti vanhempiensa eroon? Sehän on normaalia ja jopa toivottavaa. Kaikissa tapauksissa - siis silloinkin kun ero on kaikin puolin toivottava asia - lasten elämä muuttuu  ja mullistuu ja mitä isompi reagointi, sitä paremmin se lapsi käsittelee sen eron tuolloin eikä jätä sitä sisällensä purkautumaan joskus aikuisena identiteettiongelmina tai mielenterveysongelmina.

Tiedän aikuisia, jotka kertovat, että eivät reagoineet eroon mitenkään eivätkä ole siitä kärsineet ja kaikki on hyvin. Omassa elämässä on kuitenkin ongelmia esim. burnouttia, masennusta jne. Kun ei ole kyennyt myöntämään edes aikuisena, että elämän mullistuminen oli oikeasti kova paikka, joutuu kasaamaan sisälleen paljon tarpeetonta kakkaa, joka purkautuu sitten erilaisina ongelmina. Kun taas teininä on päässyt riehumaan asian, on todennäköisyys selvitä elämän kriiseistä hyvin pienellä paljon suurempi.

Miksi meidän aikuisten on vaikea myöntää, että perheen hajoaminen ja ero ovat asioita, jotka mullistavat lapsen elämää enemmän kuin oikeastaan mikään muu?

[/quote]

Kiva, että edes sinä tiedät mitä minun elämässäni tapahtui vanhempien eron myötä. Se mullistui!

Tai sitten ei. Vanhempani osasivat hoitaa kaiken eroon liittyvät näin jälkikäteen ajatellen käsittämättömän fiksusti sekä keskenään, että meidän lasten kannalta. En koe, että meidän olisi pitänyt mitenkään valita puolia äidin ja isän kesken. Meidän perhe oli sama erosta huolimatta. Aikanaan siihen porukkaan liittyi äitipuoli ja myös velipuoli, josta sain toisen isoveljen.

En myökään näe syytä pitää vanhempieni eroa syynä kaikkii myöhempiin ongelmiini.

Olin helpottunut erosta! En oireillut mielestäni mitenkään, ihan perusteinielämää vietin, olin 16v.

Olisin toivonut eroa jo aiemmin, mutta erosivat vasta kun oli muuttanut pois kotoa. Olin helpottunut ja pystyin jonkin verran auttamaan äitiäni itsenäistymään.

En millään tavalla. Vanhempani erosivat, kun olin kuusivuotias. Se oli mahtava juttu! Sitä ennen ne riiteli ja huusi päivittäin ja oli onnettomia. Kaikkien meidän elämä muuttui rauhallisemmaksi eron myötä. On epäitsekästä vaatia vanhempiaan pysymään ikuisesti yhdessä, jos ne on onnettomia.

Veikkaan, että nämä, joihin ero ei vaikuttanut  mitenkään, ovat myös itse eronneita ja uusperheen jäseniä.

Kannattaisi lukea alan tutkimuksia. Tai vaihtoehtoisesti kysyä 100 lapselta, miltä vanhempien ero tuntuu. 90 pitää sitä kamalana asiana, kuusi pajattaa äitinsä mielipiteitä aivopestyinä ja neljä kokee helpotusta . Tutkimuksissa jopa ne lapset, joiden elämäntilanne on huomattavasti parantunut ja helpottunut eron myötä, kokevat eron raskaana tai ainakin mullistavana. Helpotuskin tuo esiin tunteita, usein niitä, jotka on tukahdutettu pelon takia.

Iso osa erolapsista kuvailee eroa pahempana kuin läheisen kuolemaa.  Eikö jo se kerro jotain? On jotenkin säälittävää, että aikuiset ihmiset eivät kykene myöntämään, että voivat omilla itsekkäillä toimillaan satuttaa lapsiaan erittäin pahasti. Mieluummin vain vakuutellaan, että ero on asia siinä missä vaikkapa lounaan syöminen eikä vaikuta mitenkään.

En oikein millään lailla, olin vasta 2v. Enemmän on elämään vaikuttanut se aika kun äidin kanssa asuttiin juopon isän kanssa. Luojan kiitos äiti sai voimia lähteä silloin kun lähti.

[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 22:39"]

Itellä oli ehkä pahin että en hyväksynyt isin uutta naisystävää joka ei ollut edes eron syy. Iskä siis petti kyllä äitiä ja sillä oli toinen nainen, tätä naista en ikinä nähnyt ja heillä sit juttu meni ilmeisesti poikki tms (naisesta ei koskaan puhuttu), mutta siis nyt tämä seuraava nainen on se josta puhuin. Haukuin häntäkin iskälle että jaaha ootko taas huoran kanssa mielummin kun meidän jnejne kaikkee ja kun ekoja kertoja naisystävää näin niin olin sille varmaan tosi vittumainen. Hävettää vieläkin mun teinikäytös varsinkin nyt kun he on ollu jo varmasti 10 vuotta yhdessä ja heillä menee tosi hyvin ja naisen pojat (suunnilleen mun ikäsiä) on tosi kivoja ja ollaan vähän kun uusioperhe vaikka lapset ollaankin jo aikuisia. 

[/quote]

Itselläni vähän samanlainen tilanne kuin sun äitipuolellasi. Mieheni tytär oli vasta 15v kun suhteemme alkoi ja hän oli todella katkera isälleen ja minulle. Pari vuotta myöhemmin tyttö halusi muuttaa luoksemme ja vaikka välillä oli vaikeaa, en kanna ollenkaan kaunaa tytölle alkuaikojen huonosta käytöksestä minua kohtaan. 

[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 11:21"]Veikkaan, että nämä, joihin ero ei vaikuttanut  mitenkään, ovat myös itse eronneita ja uusperheen jäseniä.

Kannattaisi lukea alan tutkimuksia. Tai vaihtoehtoisesti kysyä 100 lapselta, miltä vanhempien ero tuntuu. 90 pitää sitä kamalana asiana, kuusi pajattaa äitinsä mielipiteitä aivopestyinä ja neljä kokee helpotusta . Tutkimuksissa jopa ne lapset, joiden elämäntilanne on huomattavasti parantunut ja helpottunut eron myötä, kokevat eron raskaana tai ainakin mullistavana. Helpotuskin tuo esiin tunteita, usein niitä, jotka on tukahdutettu pelon takia.

Iso osa erolapsista kuvailee eroa pahempana kuin läheisen kuolemaa.  Eikö jo se kerro jotain? On jotenkin säälittävää, että aikuiset ihmiset eivät kykene myöntämään, että voivat omilla itsekkäillä toimillaan satuttaa lapsiaan erittäin pahasti. Mieluummin vain vakuutellaan, että ero on asia siinä missä vaikkapa lounaan syöminen eikä vaikuta mitenkään.
[/quote]
Minä olen sitä mieltä, että vanhempieni ero oli hyvä juttu. Olen 20-vuotias. En siis ole itse eronnut, ja toivottavasti ei tarvitsekaan. Miksi et voi hyväksyä eri mielipiteitä ja kokemuksia?