Lue keskustelun säännöt.
Mikä minussa on vikana?
12.02.2015 |
Minulla on ilmeisesti kauheat huonot sosiaaliset taidot. Minulla ei ole yhtään ystävää, koska en ilmeisesti vaan osaa olla normaali. Yritän käyttäytyä normaalisti, mutta silti en saa ystäviä. Esimerkiksi jos joku kysyy minulta jotain, vastaan yleensä lyhyesti kyllä tai ei (tai muuta joka vastaan suoraan kysymykseen) enkä koe tarvetta selitellä vastaustani millään tavalla. Olen siis varmasti kauheaa jutteluseuraa! Mutta olen vasta itse tajunnut sen, että ehkä minun pitäisi ymmärtää kysymys keskustelun aloittamiseksi, jolloin vastauksenkin pitäisi olla monipuolinen ja minun tulisi esittää vastakysymys. Tämän lisäksi olen vielä jokseenkin ujo ja hiljaisuuteen taipuva tyyppi. En koe mieleiseksi olla koko ajan äänessä. Ryhmätilanteessa olen yleensä vain hiljaa, koska olen jotenkin hidas sanomaan aiheeseen mitään. Siinä vaiheessa, kun olen saanut lauseen päässäni kasaan, niin joku muu on jo sanonut sen tai aihe on vaihtunut toiseen.
Miten voisi parantaa sosiaalisia taitojani? Onko normaalia olla tällainen, vai onko tässä kyse jostain oikeasta henkisestä sairaudesta (asperger tai joku vastaava)? Sitä olen oikeasti yrittänyt miettiä, että miksi kaikki muut ympärilläni ystävystyvät, mutta minä en löydä ketään, joka haluaisi viettää kanssani aikaa. Huomaako ihmiset minussa jotain outoa, kun eivät halua kanssani ystävystyä? Myönnän, että minulle on hankalaa se, että haluaisin ystäviä, mutta toisaalta olen hyvin erakkoluonteinen ja suurimman osan ajasta haluan ehdottomasti viettää yksin. Esimerkiksi ihmisten puhelut ja tekstiviestit hyvin usein ärsyttävät minua, koska haluan olla rauhassa. Silti toisinaan haluaisin ystäväpiirin, jonka kanssa istua kesäisin nauttimasta kauniista kesäpäivästä.
Kommentit (9)
Ihan normaali introvertti oot, sama juttu täälläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän ap:tä. Mulla erona on se, että olen kyllä puhelias, ja siten keskustelua kyllä syntyy. Mutta ryhmätilanteissa en saa suunvuoroa, olenkin sitten opetellut tyytymään kuuntelemiseen. Eikä mullakaan ole mitään kaveriporukkaa, jonka kanssa viettää aikaa. Jonkin verran kahdenkeskisiä tapaamisia kavereiden kanssa, mutta nekin aika satunnaisia, kun en oikein rohkene pitää yhteyttä tuttuihin.
.
Mut pelastaa totaaliselta yksinäisyydeltä se, että mies on mun vastakohta. Miehen kautta pääsen osallistumaan erilaisiin illanviettoihin. Ilman miestä saisin vain haaveilla moisista.
.
Mutta sen tosiaan olen huomannut, että kahden kesken jutustelu on mulle helpompaa kuin isommassa porukassa. Miten ap sulla sujuu kahdestaan juttelu?
Tuttua täälläkin, yksi introvertti lisää ilmoittautuu! =) Muakin tämä on ahdistanut enemmän ehkä nuoruudessa, mutta enää näin nelikymppisenä ei niinkään. Mulla toki onnekseni on ystäviä "ihan tarpeeksi", sellaisia jotka tietävät ja hyväksyvät tämän sosiaalisen laiskuuteni. Uusia ystäviä en oikeastaan enää edes halua, koska en jaksa sitä tutusteluvaihetta tai sitä, että pitäisi jaksaa olla aktiivinen sen ystävyyssuhteen luomiseksi.
Näiden lisäksi on siskojen perheet joitain ystäviä, joita tavataan pari kertaa vuodessa ja tuolloin aika intensiivisesti koko viikonloppu, sen verran jaksaa, mutta sitten tarvii taas olla yksin. Oma perhekin on, heidän kanssaan tietysti jaksan olla, mutta nautin kuitenkin edelleen ihan tavattomasti yksin olosta, kun muut ovat jossain. Kyllä minä ihan suoraan sanottuna lataudun parhaiten olemalla yksin, oma perhe ei niitä akkuja niin tyhjennä, mutta työkaverit ja muu ylenpalttinen turhan höpinä vieraiden kanssa kyllä, tai sanotaanko niin, että ne eivät anna mulle yhtään mitään. En myöskään kestä/jaksa/käsitä sitä ainaista tarvetta olla äänessä. Valtaosalle ihmisiä hiljainen hetki kahvihuoneessa on kauhistus, pitää keksiä tikusta asiaa, no porukassa tämä on ok, kun juuri mun ei tarvitse reagoida, mutta kahdenkeskiset hetket on sitten taas pöllöjä, kun pitää puhua ja puhua ja puhua... Mitään asiaa kellään ei yleensä ole, mutta pitää puhua...
Helpointahan tämä on tosiaan näin, kun ympärillä on ihmisiä, joille asia on ok. Olisi ikävää loukata ihmisiä antamalla heidän luulla, että en pidä heistä, kun kyse ei ole ollenkaan siitä. Toivottavasti sinäkin ap löytäisit jonkun ystävän, joka hyväksyy sinut tuollaisena kuin olet. Yhden intro-ystäväni kanssa naureskellaan, että välimatkaa meillä on n. 200 m mutta kumpikaan ei saa aikaiseksi liikahtaa sitä matkaa edes kerran viikossa... Silti kumpikin tiedämme toistemme merkityksen eikä harva näkeminen sitä muuksi muuta. =)
Olet ihan oikeilla jäljillä. Ihmiset odottavat sinulta monisanaisia vastauksia ja vastakysymyksiä, ja tuollaiset yhden sanan vastaukset yksinkertaisesti tulkitaan niin, että et halua kyseisen ihmisen kanssa keskustella sen kummemmin. Aviomieheni on juuri tuollainen ja on hieman kärsinyt siitä että ei oikein pysty kommunikoimaan vieraammassa porukassa, kun ihmiset olettavat että häntä ei keskustelu kiinnosta. Eipä tuohon muu auta kun yrittää vähentää omien ajatusten analysointia ja päästää ajatukset ulos, vaikka sitten vähän "raakileinakin".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moi vaan, hengenheimolainen, tekstisi on aivan kuin omasta elämästäni. Nuorempana murehdin asiaa enemmän, ja yritin muuttua, onnistumatta. En edelleenkään ole asian kanssa sinut, mutta jotenkin alistunut siihen että tällainen olen, näillä mennään.
Mä en edes halua ystävystyä ihmisten kanssa, enkä jaksa olla puhelias ja yltiösosiaalinen, viihdyn perheeni ja itseni kanssa ja se riittää mulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen samanlainen, ehkä erona on se että en ole ujo. Ystävät ovat kiven takana, mutta kun olen sellaisen löytänyt niin yllättäen meitä on yhdistänyt se että haluamme olla hiljaa. Ja kun kummallekin on luontevaa olla hiljaa yhdessä niin meillä on hyvä olla yhdessä.
Ja kaikista vaikeinta on näiden ystävien löytämisessä se että kuten sinä ja minä, meidän kaltaiset ovat siellä kotona yksin joten kohtaamiset ovat todellinen onnen kantamoinen.
nosto