Onko kumppanisi myös sielunkumppanisi?

Ei ole, mutta riittävän hyvä kumppani kuitenkin.
.
Sielunkumppaninikin tunnen kyllä. Ja hän on eri sukupolvea kuin minä.

Ikävä kyllä, ei ole.

Ei ole :(

On. Kyllä sen tietää.

Kyllä on. Tietäähän se ihan miettimättäkin. Oltiin heti parhaita ystäviä kun tutustuttiin, puhuttiin ihan samaa kieltä ja ymmärrettiin toisiamme välittömästi. Meitä kiinnostaa samat asiat, luonteet on samanlaiset, huumorintaju sama. Sovittiin heti yhteen ja tiedettiin molemmat että tästä syntyy lopun ikää kestävä suhde.

On kyllä. Siksi pariuduinkin vasta nelikymppisenä, etten halunnut pariutua ollenkaan jos en löydä todellista sielunkumppania.

Minulle tuli heti miehen ensi kertaa nähdessäni vaistomainen tunne "tuo on minun". Hänelle oli tullut samanlainen tunne minusta. Tuntui kuin olisin tuntenut hänet jo "edellisisssä elämissä" tai jotain, että olin aina tuntenut hänet ja rakastanut häntä. Tunneside vahvistui kun oikeasti tutustuimme, ymmärsimme toisiamme ilman sanojakin heti alusta asti uskomattoman hyvin. Ei mitään vaivaantunteisuutta tai sopeutumista toiseen, vaan heti alusta asti sellainen olemisen helppous ja ymmärryksen syvyys, minkä "ei-sielunkumppanisuhteissa" on saavuttanut vasta pitkän ajan jälkeen, jos sittenkään. 

En usko että on ja luulen että sen vaan tuntisi eikä ainakaan joutuisi epäilemään asiaa.

ollaan menty nuorena yhteen ja kasvettu aikuisten elämään/maailmaan yhdessä ja kasvettu yhteen. rakastetaan toisiamme, ollaan toistemme tärkeimmät ja alusta asti on ollu helppo olla yhdessä. Silti sielunkumppanuus on mielestäni jotain muuta, rhkä mulla on termit hukassa? Ihana mies kuitenkin!

Ei, vaan pahin vihamieheni. Seuraavaksi pahin on sen mieskissa.

Ei ole eikä tarvitsekaan olla. Yhdessä olemme olleet yli 15 vuotta silti.

Ei... oliskin

[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 16:23"]

On kyllä. Siksi pariuduinkin vasta nelikymppisenä, etten halunnut pariutua ollenkaan jos en löydä todellista sielunkumppania.

Minulle tuli heti miehen ensi kertaa nähdessäni vaistomainen tunne "tuo on minun". Hänelle oli tullut samanlainen tunne minusta. Tuntui kuin olisin tuntenut hänet jo "edellisisssä elämissä" tai jotain, että olin aina tuntenut hänet ja rakastanut häntä. Tunneside vahvistui kun oikeasti tutustuimme, ymmärsimme toisiamme ilman sanojakin heti alusta asti uskomattoman hyvin. Ei mitään vaivaantunteisuutta tai sopeutumista toiseen, vaan heti alusta asti sellainen olemisen helppous ja ymmärryksen syvyys, minkä "ei-sielunkumppanisuhteissa" on saavuttanut vasta pitkän ajan jälkeen, jos sittenkään. 

[/quote]

Ihanasti kuvattu. Haluan juuri tällaisen suhteen. Hyvää kannattaa odottaa.

Sielunkumppanini on varattu ja enkä halua pistää ketään lohdutuspalkinnon rooliin, joten elän yksin. Osittain oli omaa vikaani, että sielunkumppani valitsi toisen. 

En ole elämässäni kokenut sellaista uskon ja luottamuksen tunnetta kenenkään toisen kohdalla, mutta olin paljon nuorempi kuin mies ja jänistin viimehetkellä. Kunpa voisin mennä takaisin tuohon hetkeen ja tehdä kaiken toisin. 

No jaa. En kyllä itse käyttäisi koskaan mitään noin esoteerista sanaa, enkä tosiaankaan tuntenut mitään välitöntä kohtalonyhteyttä tulevan vaimoni kanssa. Mutta kun suhde eteni pidemmälle, huomasimme kyllä sopivamme yhteen älyttömän hyvin. Olemme temperamentiltamme samanlaisia, meillä on yhtenevät arvot ja maku, olemme kiinnostuneet (osin) samoista harrastuksista ja ennen kaikkea haluamme elämältä samoja asioita. Jonkun mielestä varmasti vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta itse olen kyllä löytänyt loistavan kumppanin ihmisestä, joka muistuttaa minua itseäni. 

Kyse ei minusta ole mistään tunteenpalosta vaan tosiasioista.

Ei mulla varmaan sellaista olekaan. Joskus joku oli melko lähellä joiltakin ominaisuuksiltaan, mutta eihän kukaan nyt vallan niin minä ole, että voisi sanoa sielunkumppaniksi. Typerä sana muutenkin, etenkin kun ihmiset tapaavat muuttumaankin. Jos siis ohikiitävän hetken olisi samalla aaltopituudella, se voi, ja yleensä meneekin, ohi.