Tapailuvaihe ja hidas eteneminen

Onko se vain niin, että sen tietää heti, jos jostain kiinnostuu, vaikkei tuntisi entuudestaan? Pitäisikö pareilla ekoilla treffeillä jo olla kipinöitä, vai voiko ne syttyä myöhemmin? En pysty jatkaa tarkoituksenmukaista deittailua, jos en ole ihastunut, "ihan jees"-mieheen, vaikka speksit olis kohdallaan.

Miten voin edes koskaan tutustua kehenkään, kun en ole kiinnostunut ihmisistä ennen kuin tunnen heitä tarkemmin? Itseään ruokkiva oravanpyörä tämä mun ongelma. Voi helvetti, että lähtee järki. Olen vielä hiljaisemman puoleinen ja mielellään tarkkailen ihmisten käyttäytymistä pitkään ennen kontaktin ottoa, mutta eihän se toimi kun treffeillä pitäisi olla yhtä lailla siinä toiminnassa ja keskustelussa mukana. Oon elämässäni ihastunut vain ja ainoastaan sellaisiin miehiin, joihin oon tutustunut pitkään ihan muiden asioiden takia kuin deittailun.

Kavereiden kaverit ja harrastukset ja muut on tuttuja neuvoja siihen, miten pääsee tutustumaan ihmisiin ilman sitä kahdenkeskisen tapaamisen stressiä, mutta alkaa olla jo nekin piirit nähty. Varattuihin on niin paljon helpompi tutustua kuin potentiaalisiin miehiin. Rentous ja avoimuus ja omana itsenä olo... Tiedän, että oon epävarma ja varpaillani ja pohdin, että olenko mä tuolle ja tuolle sopiva ja mitähän se tästä on mieltä, mitä sanon. En ole itsevarma :(

En halua olla sinkku ikuisesti, mutta luulen, että mun luonteella tästä hommasta ei tuu valmista koskaan. Ja kun tunnistan omat vikani, niin tää on entistä tuskasempaa. Kunhan tässä avauduin... Miten te oikeen pariudutte??