Lue keskustelun säännöt.
Ero pitkästä liitosta - miksi ei tunnu pahalta
29.01.2015 |
Olen hiljattain eronnut puolisostani, jonka kanssa olin yhdessä yli 20 vuotta. Eropäätös ei ollut yhteinen ja tuli toiselta osapuolelta. Keskinäinen rakkautemme oli jo vuosia ollut sellaista välittämisrakkautta, ei intohimoa. Lähinnä yhteistä arjen pyöritystä. Siitä huolimatta eropäätös tuntui tosi pahalta: itkin ja mua ahdisti, mutta tämä meni aika nopeasti ohi. Eka viikko puoltoista oli pahimmat, sen jälkeen aloin toimia. Päivät ovat täynnä tekemistä ja mietinkin, että eikö mulla ole aikaa surra, kun vaan pitää hoitaa velvollisuudet? Toisaalta mietin, että ehkä se viikon itku sitten riitti mun kohdalla ja suuntaan nyt eteenpäin. Olen tavallaan hyväksynyt, että tämä on nyt näin enkä haikaile entiseen. En iloitse, mutta en juuri surekaan asian tiimoilta. Toki välissä tulee paha mieli, mutta mulla ei ole sellaista lamaannusta, surua ja toimettomuutta, vaan suuntaan tulevaisuuteen aika positiivisin mielin. Eropäätöksestä on nyt pari kuukautta. Olenkohan jotenkin tunnesairas vai johtuuko kiireestä ja kostautuu myöhemmin vai jotain muuta?
Kommentit (13)
Ei tuollaista ihmetellä kannata, tai tehdä siitä väkisin ongelmaa. Omissa elämäni menetyksissä olen huomannut että asia vaihtelee, että miten sitä suree, ja yleensäkin mulla vanhemmiten on tullut vähemmän rankaksi menetykset. Jotenkin sitä on niin täysin hyväksynyt "kaiken katoavaisuuden", niin ihmissuhteiden, lemmikkien, terveyden, työpaikan, että sitä aika rauhassa ilman tunnereaktioita hyväksyy sen mitä tapahtuukin. Kun joskus nuorena ja kiihkeänä tuntui että elämä loppuu tai tulee olemaan aina pelkkää tuskaa, jos vaikka tuli ero tai koira kuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai tuo asia etenee vaiheittain - vähän niin kuin eri aikaan ja eri kokoisina tulevina aaltoina. Menee hetki ennen kuin alkaa miettimään todella mitä kaikkea on menettänyt. Työ, kiireisyys yms. lykkäävät surun käsittelyä,tai alitajuinen asian kieltäminen tai vähättely.
Avioliitossa oleminen sitoi energiaasi, joka nyt vapautui. Siksi olet niin reippain mielin. Sait piristysruiskeen ja vapauden. Mutta on se 20 vuotta pitkä aika ja omia tunteitaan ei voi ennustaa etukäteen. Ne voivat taas iskeä parin kuukauden päästä, kun olet jotenkin asettunut uuteen elämääsi. Virallinen avioeroprosessi on myös oma koettelemuksensa.
Oon myös sellainen "hyväksyjä" eli että elämässä ei voi liikaa pokkuroida vastaan. Tai että se ei oo järkevää. Samaa siis varmaan, mitä kolmonen puhuu. Koen, että oon hyväksynyt, että tämä on näin ja oikeastaan siinä vaiheessa, kun hyväksyin/uskoin, että mieheni haluaa erota eikä tule muuttamaan mieltä, alkoi helpottaa. En jäänyt roikkumaan siihen, että josko sittenkin.
Yleensäkin musta on asioissa helpompaa, kun tietää kuin se, että elää epävarmuudessa.
Välissä tosin vähän pelottaa, että joske se jossain vaiheessa rysähtää. Kun elo tästä vähän rauhoittuu. Nyt elämässä on aika paljon sisältöä.
Oon myös herkästi itkevä ja se on joskus häirinnytkin, kun kyyneleet tulee niin helposti. En kuitenkaan itke pitkiä aikoja. Tuon eka viikon aikana taasen itkin tosi paljon ja luulin, etten edes selviä tästä ilman apuja. Aattelin, että otan kaiken tarvittavan avun vastaan ja tarvittaessa haen sitä, mutta eipä sitäkään sitten enempäänsä ole tarvinnut.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaiseen menetykseen liittyy oma suruprosessinsa - pienempi tai suurempi. Joskus nostalgia iskee, joskus taas katkeruus, vaikka hyväksyminen olisikin ihanteellinen asenne. Itseään ei saa estellä tuntemasta erilaisia tunteita, vaan niiden pitää saada virrata vapaasti.
Ja joo, en oo sillälailla yli, että haluaisin uutta suhdetta tai että tuntuisi kovin hyvältä nähdä ex uuden kanssa. Ei. Mutta että elämä ei romahtanutkaan ja se tuntuu jopa aika hyvältä (toki välissä myös huonolta). On enemmän sellainen olo, että selviydyn, kun oon ehkä aiemmin herkemmin ajatellut, että miten tästä nyt selvitään ja voivoi. Nyt ajattelen, että tavalla tai toisella. Ja nautin joistakin "vapauksistani", kun saan itse päättää asioita. Ei mun mieheni mua tyrannisoinut, mutta silti en ole kaikkia omia mielihalujani/toiveitani/menojani toteuttanut ja nyt tuntuu, että niitäkin voi tehdä. Ei tarvi "kysyä lupaa".
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisten hyvyys, lohdun sanat, avun tarjoukset ovat hämmästyttäneet ja ilahduttaneet. Av:ta lukiessa ei aina tajua, kuinka paljon ystävällisyyttäkin maailmaan mahtuu :)
ap
Itse huomaan että mitä enemmän menetyksiä elämässä on sattunut, sitä enemmän suruprosessi on ikään kuin automatisoitunut tai muuttunut alitajuiseksi. Mutta silti se on olemassa, vaikkei tunnu enää musertavalta shokilta ja epätietoisuudelta siitä miten pitäisi toimia ja elää (tai milloin tämä on suurin piirtein ohi ja miltä sitten tuntuu). Sitten kun alkaa olo tai oma todellisuus alkaa tuntua tyhjältä, saattaa vähän rysähtääkin. Tietää kuitenkin samalla ettei se ole kuolemaksi. Että menetyksistä on selvitty aiemminkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nii-i. (11) Mullaki tää on vielä pitkälle käytännön asioiden järjestämistä samalla kun pyörittää normiarkea. Uuden opettelua.
ap
[quote author="Vierailija" time="29.01.2015 klo 13:22"]
Nii-i. (11) Mullaki tää on vielä pitkälle käytännön asioiden järjestämistä samalla kun pyörittää normiarkea. Uuden opettelua.
ap
[/quote]
Oletko miettinyt varoiksi menemistä johonkin vertaistukiryhmään?
Itse olen ollut sururyhmässä ja se oli yksi elämäni parhaimpia kokemuksia. Tosin se oli henkilöille, joiden omainen on kuollut.
Et jäisi ainakaan yksin omien tunnereaktioidesi kanssa. Helpompi niitä on seurata, jakaa ja analysoida ryhmässä muiden samankaltaisten kanssa. AV on kyllä paras keskustelusivusto missä olen ollut, täältä saa kyllä empatiaa ja hyviä neuvoja tarvittaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, oon mä miettinyt eroryhmää. Mutta ehkä odotan sille parempaa hetkeä. Tai että oon lukenut, että ihmiset ovat hyötyneet niistä tosi paljon, mutta että liian aikaisin ei kannata mennä.
Ihana kuulla, että ryhmä oli sinulle noin hyvä kokemus.
ap
Et ole mitenkään sairas. Teillä vain rakkaus loppui ja siitä on lähdettävä eteenpäin. Todennäköisesti olet enemminkin pettynyt omaan epäonnistumiseen kuin surullinen liiton päättymisestä. Hetken päästä olet jo tyytyväinen kun ei tarvitse kotona enää henkisesti "hiipiä ja väistellä."