Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka elää itseään varten?
20.01.2015 |
Minut on kasvatettu kiltiksi näkymättömäksi suorittaja tytöksi, jota kohtaan on aina ollut odotuksia. Vanhempien parisuhde- ja päihdeongelmien vuoksi olen kantanut vastuuta pienestä saakka, opetellut lukemaan muiden mielialoja ja mukautumaan ihmisten olotiloihin. Eli pienestä pitäen luonut itselleni sellaisen persoonan, mikä miellyttää muita.
Aikuisena olen hakeutunut hoiva-alalle, jossa pääsen toteuttamaan tätä taitoa ja koen olevani ihan hyvä työssäni. Lapset olen hankkinut jo nuorella iällä, josta olen saanut tuntea, että on joku joka minua pyyteettömästi rakastaa ja lapsista huolehtimiseen olen voinut hukuttautua ja näin täyttää tehtävääni.
Mies on välillä vaihtunut, koska en osaa olla parisuhteessa. Annan, järjestän, huolehdin ja kannan kaiken vastuun. Edellinen mies ei antanut mitään takaisin eikä lopulta ottanut mitään vastuuta perhe-elämästäkään, siksi lopulta erosimme, koska ymmärsin, ettei se ole hyväksi lapsille.
Nyt tämä suorittaminen on alkanut rakoilla. Olen ymmärtänyt, että kaiken minkä teen teen jotakin toista varten. En tunne itseäni enkä tiedä kuka olen, minkälaisista asioista pidän tai minkä parissa viihdyn. Meillä on uuden miehen kanssa raskas parin vuoden pikkulapsiaika takana, jona aikana olen vetänyt itseni aivan piippuun, siinä missä mies on panostanut uraansa. Olen antanut itsestäni perheelle kaiken. Olen aivan kuitti.
Asiat ovat siis hyvin, mutta minusta tuntuu kuin minua ei olisikaan, olen vain kone joka suorittaa. Tätä ei helpota se, että olen yrittänyt järjestää itselleni yhteistä aikaa ystävieni kanssa, mutta kaikki nämä tapahtumat ystäväni ovat peruneet. Ja näitä on siis useita. Toki ymmärrän, että kaikilla on omat kuvionsa ja siksi jutut ei aina onnistu, mutta minä olen nähnyt vaivaa että näkisin ystäviäni ja he eivät ole valmiita näkemään sitä vaivaa nähdäkseen minut. Silti he kertovat kuinka ovat olleet yhdessä keskenään hotelliyötä, baari-iltaa ja shoppailureissua viettämässä keskenään ilman minua. Olen siis ehkä tämän lapsirumban keskellä muuttunut sellaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa ei haluta enää viettää aikaa.
Nykyinen mieskin yrittää (nyt) järjestää jotain välillä, mutta minulle tulee siitä valtavan paha olo. Vaikea ottaa vastaan mitään sellaista vaivannäköä/huolenpitoa, kun ei ole koskaan sellaista saanut. Enhän minä ole sellaista ansainnut, koska jos ansaitsisin, olisi niin voinut joku toimia jo ehkä aikaisemminkin.
Kuinka siis löytää syitä minkä vuoksi voisi elää ja olla hyvä itselleen? Antaa jonkun tehdä jonkin hyvän teon minulle ja olla tuntematta syyllisyyttä siitä? Kuinka osata ottaa aikaa itselleen ja mitä ihmettä sillä ajalla sitten tekisin? Miten ihmeessä sitä voisi olla tyytyväinen itseensä tai rakastaa itseään? Voisiko minulla olla jotakin väliä?
Makaan vain sängyssä ja itken. En halua lähteä mihinkään, koska minusta ei ole mihinkään. Olen oikeastaan luovuttanut jo itseni suhteen. Inhoan itseäni. Jos saisin toivoa yhden toiveen ihan vain itseäni varten niin toivoisin, etten olisi koskaan syntynytkään. Mutta arjessa on pakko jaksaa, tsempata, hymyillä, puuhata lasten kanssa ja olla läsnä miestä varten. Illalla hampaita pestessä peilistä katsoo ihan tuntematon ihminen ja yöt menevät tuskassa itseään piiskaten päivän pienistä epäonnistumisista, kun ei olekaan jaksanut olla niin hyväntuulinen tai jotainmuuta yhtä typerää. Joo siis typeräähän se on valittaa kun puitteet on kunnossa. Eikä sitä voi itseäänkään tästä maailmasta poistaa, koska sehän vasta noiden elämät sotkisikin.
T. Toivoton tapaus
Kommentit (17)
14, tuo kuulostaa niin minulta. Iskit lauseita, jotka kuvailivat tätä paremmin kuin osasin itse tilanteesta edes kertoa. Ylikunnioitus. Ajattelen jatkuvasti muiden olevan viisaampia ja parempia kuin minä. Soimaan itseäni jos koen, etten olekaan täydellisesti osannut tulkita jotakin tilannetta. Nolostun jos minulle nauretaan, koska häpeän sitä, että olen tehnyt jotakin väärin. Koen, että minun pitäisi joka hetki osata olla askel edellä muita, mikä on todella uuvuttavaa. Ja on raskasta lähteä mihinkään kun epäilen kaikkien arvioivan kuinka olen taas lihonnut, näytän väsyneeltä tai jos lapset eivät ole tiptop. Suku ja läheiset todella pitävät yllä tätä kuviota, minun odotetaan järjestävän juhlia, leipovan, toimivan lastenhoitopalveluna ja -toimintageneraattorina. Siinä missä muut sitten voivat valittaa, etteivät jaksa saapua paikalle tai joku ei edes ilmoita tuleeko vaan jättää vain tulematta. Ja mies tietysti ylistää vieressä että "voi kun kiva kulta kun sä jaksat järkätä niin paljon kaikkea!"
Kiitos paljon vinkeistä, joita olet omassa elämässäsi kehittänyt. Toivon, että onnistuisin jonakin päivänä samaan. Alan vaihto voisi olla kyllä enemmän kuin järkevää!
15, tämän ongelman tiedostankin. Marttyyri-äiti on ollut minun äitini ja varmasti myös hänen äitinsä. Tämä on yksi syy miksi yritän kierrettä saada katkaistua. Näen nyt jo esikoisessa piirteitä minusta lapsena ja olenkin siitä huolissani. Onneksi kun olen niitä huomannut, koen, että ehdin niihin puuttumaan. Mutta asioihin on nyt pakko tulla jonkinlainen muutos. Ei tämä voi näin jatkua. Nuorimmaisemme on tyttö ja sekin on herättänyt ajattelemaan juuri tätä naisen mallia (kuinka olla tyytyväinen itseensä) ja äidinroolia (pitää myös kiinni itsenäisyydestään) mitä haluaisin hänelle opettaa. Pieniä askelia joo..
Tehtiin tässä miehen kanssa sellainen ratkaisu, että hän pistää kamansa kasaan ja lähtee toistaiseksi toisaalle. Olen aivan liian väsynyt hoitamaan kotia ja lapsia ja riitelemään vielä siihen päälle illat miehen kanssa.
Jospa sitten oppisin jotain itsestäni tänä aikana ja voitaisiin sitten yrittää pariskuntana ja kokonaisena perheenä.
Kiitos paljon kaikille kommentoijille.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen sinun vastakohtasi. Elän täysin itselleni, perhe-elämä ei ole kiinnsotanut koskaan, enkä varsinkaan ala uhrautumaan kenenkään tai minkään puolesta. Syytät omasta asenteestasi kasvatusta, mutta epäilisin tämän oleman myös temperamenttikysymys. Olen ollut pienestä saakka vahvatahtoinen ja itsekäs, eikä minusta olisi saanut kilttiä kasvatettua millään.
Terapia on minun tapauksessani parantanut itsetuntemustani ja saanut minut arvostamaan itseäni ja ominaisuuksiasi. Suosittelen samaa sinulle, jos sinulla vain on siihen mahdollisuus.
Et sinä aivan onnettoman kiltti ole ollut. Olet ainakin saanut lapsia useammalle miehelle. Itse päätin saada vain yhdelle. Olen niin kiltti.
Miehestä sen verran, että hän tekee mitä pyydän. Tämä on hyvä asia, kun opettelen olemaan itsekkäämpi. Pikkulapsivaiheen pyöritin minä ja mies eteni johtajatasolle. Mies tietää, että ilman minua tämä ei olisi onnistunut. Nyt kun lapset ovat kasvaneet, on minun vuoro tehdä kiinnostavia ja myös ammatillisia asioita. Mies kustantaa osittain.
Kiitos todella paljon kommentistasi. Haluaisin niin paljon mieluummin olla sinä. Tuntuu, että elämässä asiat loksahtavat paikoilleen niillä, jotka osaavat ne ottaa. Ja olen ajatellut kuitenkin, etteivät tällaiset ihmiset jää pohtimaan omia toimintamallejaan? Tai jää kaipaamaan sitä, että olisivat toisenlaisia?
Olen myös itse aina ajatellut olevani terapian tarpeessa ja siksi hakeuduinkin jo teini-ikäisenä keskusteluavun piiriin. Aikuisiällä olen lukenut terapiakoulutuksen myös itselleni, mutta silti tuntuu, että kantamani toimintamallit ja ajattelutavat ovat niin tiukassa, että olen varsinkin itseni ulkopuolisen avun tavoittamattomissa. Pään sisäinen vahva ajattelu siitä, etten ole minkään arvoinen ei kanna terapiatyöskentelyssä, koska en pysty avautumaan. Joko ajattelen ettei terapeuttia kiinnosta ja usein henkilökemiatkaan eivät ole toimineet. Olen siis tullut tulokseen, että vain minä kykenen muuttamaan itseäni jos sellainen vain on edes mahdollista. Mutta kun en tiedä yhtään mistä aloittaa. Kai sekin olisi asia mitä voisi terapiassa puida, suuntia itsensä löytämiseen, mutta suoraansanottuna en jaksaisi aloittaa kaikkea alusta. Kun petyn jatkuvasti kaikkiin ihmisiin ympärilläni. Tai ehkä enemmänkin suhteessa itseeni, "taas minusta tuntui ettei tuota ihmistä kiinnosta, olenpas minä arvoton.."
Olen niin kyllästynyt olemaan jatkuvasti pettynyt ja vihainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin edellinen siis ap. Ja tämä myös.
Ja kysyisinkin 4, miten osaat pyytää? Minä en siis yksinkertaisesti kykene vaatimaan (eli siis pyytämään) itselleni yhtään mitään. Mies varmasti antaisi ja tekisi mitä vain puolestani jos pyytäisin, mutta kun en vain pysty. Ja jos hän jotain järjestää, niin se valtava syyllisyydentunto ajaa minut työntämään miehen vaikka varaamaansa elokuvaan mieluummin kaverinsa kanssa kuin minun.
Minä olen samanlainen kuin ap. Olen kuitenkin hukuttanut itseni mm. Vapaaehtoistöihin. Sitten perhe syyttää heidän unohtamisesta vaikka oikeasti olen jälkeen jumissa uudessa velvollisuudessa.
Mieheni ei tee mitään, mikä ei häntä hyödytä tai kiinnosta.
Vakka kannelle?
Ap: Ota yksi asia itsellesi ja pidä siitä kiinni vaikka muut valittaisivat. Mutta katso,ettei kakku ole liian iso ja oikeasti sitä itse haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kertonut miehelleni mitä tahtoisin tehdä ja että lasten kanssa kokoajan oleminen on rajoittavaa. Hän ei voi päästä täysin sisälle kokemaani, koska on itse ollut niin vapaa luomaan uraa, matkustamaan ja harrastamaankin. Kotona valmiit lapset ja lepoa. Olen ilmoittanut harrastukset, joihin tahdon aikani riittävän. Kalenterin kanssa sitten sovimme, että se on mies ja miehen työkin, joka joustaa, silloin kun hänellä ei ole tärkeää kokousta tms. Koen hetken epämiellyttävää oloa, mutta enemmän nautin, kun otan sen mitä olen kaivannut. Saan lisää energiaa jaettavksi miehelle ja lapsille! Uskallan riidellä. Lopulta järkisyyt voittavat, kun päätetään, että kuka tekee ja mitä.
4.
[quote author="Vierailija" time="20.01.2015 klo 14:18"]
Minä olen sinun vastakohtasi. Elän täysin itselleni, perhe-elämä ei ole kiinnsotanut koskaan, enkä varsinkaan ala uhrautumaan kenenkään tai minkään puolesta. Syytät omasta asenteestasi kasvatusta, mutta epäilisin tämän oleman myös temperamenttikysymys. Olen ollut pienestä saakka vahvatahtoinen ja itsekäs, eikä minusta olisi saanut kilttiä kasvatettua millään.
Terapia on minun tapauksessani parantanut itsetuntemustani ja saanut minut arvostamaan itseäni ja ominaisuuksiasi. Suosittelen samaa sinulle, jos sinulla vain on siihen mahdollisuus.
[/quote]
Sama juttu. Täälläkin pienestä pitäen "antikiltti", sellainen joka ottaa paikkansa ja tilansa eikä kysele lupaa olemiseensa tai tekemisiinsä muilta. MInäkin uskon että se on temperamenttikysymys pitkälti, kenestä tulee kiltti ja kenestä ei.
"a olen ajatellut kuitenkin, etteivät tällaiset ihmiset jää pohtimaan omia toimintamallejaan? Tai jää kaipaamaan sitä, että olisivat toisenlaisia?"
Minä en ainakaan ole koskaan sellaista kaivannut. Enkä yleensäkään pohdi itseäni kauheasti. Keskityn toisiin ihmisiin ja asioihin joita teen tai mietin, en itseeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4 ja 7, tuntuu, että on jo liian myöhäistä. Tai siis, että kai tässä olossa osasyynä on katkeruus. Katkeruus siitä jatkuvasta antamisesta ystäville, sukulaisille ja miehelle, ilman että saa koskaan mitään takaisin. Miehellekin olen siis työmatkojen lisäksi järjestänyt matkan ystäviensä kanssa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi ja koska hänellä on monta eri rautaa tulessa on hänellä myös useita illanistujaisia/työpikkujouluja jne joissa hän aikaansa viettää. Minä en ole käynyt missään... Voi hyvänen aika.. Kohta yli kahteen vuoteen? En siis edes elokuvissa ystävän kanssa tai illallisella tai shoppaamassa. Siis ilman lapsia. Ja siis kun olen jotain järjestänyt, Tukholman tyttöjen risteilyn, juhlintaillan Helsingissä, varannut illallispöytää jne kaikki on peruuntuneet muiden toimesta. Eli olen yrittänyt. Nyt en vaan enää jaksa. 7 antama vinkki omasta jutusta oli hyvä, mutta kun mulla ei ole mitään ja kai ryven niin itsesäälissä, etten sellaiseen edes kykenisi. Olisin jokatapauksessa varmasti myös ihan surkea siinä mitä yrittäisinkin. Tai sitten sekin toiminta lopetettaisiin tai peruttaisiin. :)
Ap
Kai se on helpompaa, kun lapset ovat isompia? Muutos voi olla vaikeaa, koska sinulla on perhe. Kun on lapsia, ei voielää vain itseään varten. Miehellesi olet sen mahdollistanut tosin. Yritä muistaa nauttia siitä, mitä sinulla on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
11, niinpä. Lapset ovat aivan mielettömiä ja olen niin iloinen siitä, että kaikki ovat terveitä. Olen myös iloinen mieheni puolesta ja ystävieni puolesta kenellä on hienoja asioita elämässään, minkä takia heidän on pitänyt perua menojaan minun kanssaan.
Ja siis koen olevani itsekin onnekas. Yritän myös päivittäin hokea sitä, että se, miksi olen nyt tässä on summa omia valintojani. Minä olen valinnut tämän elämän. Miksi en siis osaisi valita tulevaisuudessa jotain myös ihan itselleni?
Mistä ihmiset saavat iloa?!?
Niin tuo oli taas ap. On se saamari vaikeeta näköjään jonkun keskusteluketjunkin kirjoittaminen kun ei ole koskaan sellaista tehnyt.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin ennen Ap:n kaltainen, nyt täysin päinvastainen, eikä tule huonoa omaatuntoa. Tähän muutokseen kului 15 vuotta ja elämäni muuttui terveellisemmäksi ja onnellisemmaksi (sitä ennen mm. syömishäiriö, masennus, itsemurhayrityksiä, viiltelyä, lihomista, lääkkeiden väärinkäyttöä, huonoja miessuhteita). Vieläkin kyllä olen toisinaan liian kiltti auktoriteetin edessä, mutta opettelen koko ajan puolustamaan itseäni paremmin ja tervettä itsekkyyttä. Vaikeinta oli oppia luottamaan omaan ajatteluun, tuntemaan itsensä arvokkaaksi muiden mielipiteistä välittämättä ja kehittää sisäsyntyinen motivaatio (sitä ennen toteuttanut muiden toiveita ja tahtoa). Tällä hetkellä vaikeinta on oppia luottamaan toiseen rakkaussuhteessa. Hermostun omaan itseeni koko ajan (etenkin opittuun ujouteen), mutta onneksi tiedän miksi käyttäydyn kuin käyttäydyn, mutta omasta itsenäisyydestä/yksinäisyydestä/vapaudesta on vaikeaa luopua jonkin niin riskialttiin vuoksi. Etenkin kun olen jo tottunut dominoimaan omia asioitani. :)
t. entinen (narsisti-äidin) näkymätön lapsi, perheen kanssa en ole ollut tekemisissä 16 vuoteen (en olisi voinut kasvaa itsekseni lapsuudenperheessäni)
PS. Olen kyllä katkera elämäni alkutaipaleesta...Niin paljon helpompaa olisi ollut löytää oma itse, jos olisi ollut kivat, normaalit vanhemmat pitämässä huolta ja peilaamassa omaa kasvua. Itse en ole hankkinut lapsia, koska tiesin että MINUN TÄYTYY TEHDÄ ITSENI KANSSA TÖITÄ ENNEN SITÄ (jollen halua vain toistaa lapsissani omia ongelmiani). Minua kutsuttiin "aiemmassa elämässä" robotiksi ja välineellistin itseäni eli tiedän kyllä miltä Ap:stä tuntuu. Ihmisellä on kuitenkin tunteet jotka nakertaa "konetta" sisältä päin. Ja lähipiiri saattaa toimia mekanismina joka pitää eräänlaista pakko-identiteettiä yllä...Ap sun täytyy tajuta että ansaitset kunnioitusta, rakkautta ja arvostusta tasa-arvoisesti muiden ihmisten kanssa! Lakkaa ylikunnioittamasta muita ihmisiä! Ei ne ole niin täydellisiä kuin luulet...(olin muuten hoiva- ja terapia-alalla kunnes hyppäsin juristin uralle, hoitajana hoidin loppujen lopuksi vain itseäni ja ajattelin tulevani rakastetuksi sellaisena "palvelijana" ja "hyväntekijänä")
Mieti asiaa lastesi kannalta. Luuletko ettei lapsi näe hymyn taakse ja aisti että sinä et ole onnellinen? En tahdo syyllistää mutta ei tuo vaan kuulosta lapsellekaan kivalta. Marttyyri-äiti on aika iso taakka, eikä anna lapselle kovin hyvää kuvaa vanhemmuudesta ja perhe-elämästä, eikä naiseudesta.
Ota pieniä askelia. Puhu kavereillesi ja miehellesi avoimesti. Asioita voi tehdä myös yksin. Ei tarvitse olla riippuvainen aina muista. Oma onnellisuus lähtee ihan sieltä korvien välistä, eikä siitä miten kaverit kohtelee tai mitä mies haluaa. Ei kukaan voi muuttua sua puolesta, eikä maailma muutu toisenlaiseksi vaan itse on työ tehtävä ja mietittävä mitä haluaa ja nähtävä vaivaa sen eteen.
On tää niin saatanasta. Kuka minä olen ajamaan tuota miestä pois kotoaan ja lastensa luota. Minähän se tässä olen sekaisin ku seinäkello. Minut tästä kuviosta pitäisi poistaa, pysyvästi.
Kuluu ne yöt tosiaan näinkin. Miettien, että kumpi on lapselle pahempi trauma: kuollut äiti vai elossa oleva seinäkello lapsen päätä sekoittamassa. Niille jäisi kuitenkin tuo hyvä isä, joka olisi vielä parempi kun sen ei tarttisi enää riidellä minun kanssa.
Mitähän suku ja muut sanoisi. Ihmettelisivät varmaan vaan, että "hö, mikähän sille tuli."
Ap
Alue: Aihe vapaa
up