Puhun itsekseni koska oon yksinäinen

Itsekeen voi puhua ja laulaa.Ei ole keneltäkään pois se!

Minäkin puhun itsekseni yleensä vain kotona ollessani, mutta koska olen tehnyt sitä niin paljon, saatan ehkä mumista jotain ulkona lenkilläkin :-/. Onneksi mulla on aina kuulokkeet, joten saattaa vaikuttaa ehkä vain siltä, että soitan puhelua?

Mitteepä tuo haittaa? Niin minäkin puhun, sitten pitää olla huolissaan, kun alkaa vaan tuijottelemaan saappaankärkiä.

Mä teen just samoin.

Olen päättänyt että se on täysin okei.

Jos joskus tosissani kuvittelen puhuvan takaisin, niin sitten alan huolestumaan….

Et oo vaan höpöttänyt oikeita sanoja. Pari oikeaa sanaa vastaantulevalle lenkkeilijälle (miehelle), niin et ole enään yksinäinen.

mies53v

Mietin tätä joskus ja voi olla parempikin, että puhuu yksinään jotain välillä. Ainakin minulla olisi muuten useiden päivien putkia etten sanoisi sanaakaan.

Se on vähän paradoksaalista että itsekseen puhuminen saattaa pitää sut järjissään. Jos kaiken säilöö pään sisällä niin äkkiä siinä sekoo. Vähän samalla tavalla kun harjoitellaan puheen pitämistä niin voi ääneen miettiä asioita mitä tarvii kaupasta ja mitä asioita pitää muistaa tehdä jne

Sitä nykyään jopa ihan suositellaan. Harrastan itselleni ääneen juttelua. Omaa ääntäni eniten rakastan muutenkin, olen vain rajannut yleisön pois.

Ei tarvitse olla huollisaan.

Minäkin puhun itsekseni. Ulkona koiran kanssa lenkillä ollessa naamioin asian ja olen kuin höpöttäisin koiralle, mutta tosiasiassa höpöttelen ihan itselleni 🤭

Vierailija kirjoitti:

Minäkin puhun itsekseni. Ulkona koiran kanssa lenkillä ollessa naamioin asian ja olen kuin höpöttäisin koiralle, mutta tosiasiassa höpöttelen ihan itselleni 🤭

Ja teitä yksin höliseviä koirakusettajia tulee vastaan paljon.

Pääasia on ettei NE juttele sulle

Puhutko vai kuiskaatko?

Jos alkaa juttelemaan pikku-ukoille, niin sitten...

Vierailija kirjoitti:

Minäkin puhun itsekseni. Ulkona koiran kanssa lenkillä ollessa naamioin asian ja olen kuin höpöttäisin koiralle, mutta tosiasiassa höpöttelen ihan itselleni 🤭

Elämme kovia aikoja ystävä hyvä.

Minä en puhu itekseni vaikka olen lähes aina yksin. Kavereita ei ole ja saattaa mennä viikkokausia, että edes avaisin suuta puhuakseni kenellekkään. En muista mikä on ennätykseni, mutta hyvin pitkiä aikoja olen viettänyt mykkänä.

Sen olen huomannut jos puheentuottamisesta on jo monta viikkoa, niin seuraavan kerran keskustellessa voi joutua hakemaan sanoja kun niitä ei oikein muista ja niiden lausuminenkin saattaa vähän tökkiä.

Joskus tosin saatan kiroilla ääneen jos vaikka lyön varpaan ovenkarmiin tms.

Reipas kymmenen vuotta sitten tapasin psykiatrisella osastolla nuoren naisen jonka näin joskus puhuvan peilikuvalleen. Se oli tosi ahdistava näky ja päätin, että minusta ei tuommoista tule. Hän oli muutenkin oudon oloinen.

Joskus kuntosalilla näin jonkun naisen höpöttelevän yksinään. Antoi kyllä tämäkin hieman oudon vaikutelman itsestään. Muuten oli ihan normaalin näköinen ja hyväkuntoinen.

Mutta yleensä kohtaamani itsekseen puhujat ovat olleet päihdeongelmaisia miehiä.

Eli ainakin minulle tulee mieleen noista yksinpuhelijoista, että heillä on joku skitsofrenia tai ovat muuten vain tärähtäneitä. Ja tuo ajatus tulee varsinkin siis aikuisista ihmisistä jotka julkisella paikalla ei pysty hillitsemään omaa puhumistaan.

Yks hauska työkaveri - joka itseksensä jutteli usein - sanoi: ”Ei itsekseen puhelu ole mitään hullua. Eikä sekään jos esittää kysymyksiä ja vastaa niihin. Vasta sitten kun alat olla eri mieltä itsesi kanssa, ja puhelemisesta tuleekin riitakeskustelu, on aihetta huolestua.”

Mulla on tulpa jolle juttelen.

Kannattaa hankkia lemmikki jolle voi jutella.

Vierailija kirjoitti:

Se on vähän paradoksaalista että itsekseen puhuminen saattaa pitää sut järjissään. Jos kaiken säilöö pään sisällä niin äkkiä siinä sekoo. Vähän samalla tavalla kun harjoitellaan puheen pitämistä niin voi ääneen miettiä asioita mitä tarvii kaupasta ja mitä asioita pitää muistaa tehdä jne

Tiedätkö, olen samaa mieltä. Vähän karrikoiden sanoen ajattelen näin jälkikäteen, että olen terapoinut itse itseni tasapainoiseksi ihmiseksi itselleni juttelemalla. Olen siis elänyt lapsuuteni väkivaltaisessa alkoholiperheessä. Meillä ihmisillä ei ollut mitään lämmintä suhdetta toisiimme eikä keneenkään ulkopuoliseen; en koskaan oppinut puhumaan asioistani tai luottamaan ylipäänsä kenenkään tukeen, koska sitä mallia ei ollut näytetty. Olin siis suruineni, ahdistuksineni, pelkoineni hyvin yksin (niinkuin koko muu perhekin). Jostain syystä kuitenkin liittouduin itseni kanssa siten, että annoin itse itselleni tukea. Istuskelin paljon peilin edessä ja lohduttelin itseäni, ikäänkuin ulkopuolisena. Kerroin peilikuvalleni tarinaani ääneen. Uskon, että tämä on ollut valtava voima selviytyä, koska olen saanut asiat pois pääni sisästä ja tavallaan saanut peilikuvaltani empatiaa ja ymmärrystä. 

Olen jälkikäteen vasta tajunnut tuon, että se olin minä, jolle puhuin, koska muita ei ollut. Nykyään olen tasapainoinen ihminen ja käynyt läpi asioita aikuisiällä myös ystävieni kanssa. Ilman suhdetta itseeni en kuitenkaan ehkä olisi päässyt siihen asti "järjissäni". Edelleen puhun itsekseni, paljonkin. Olen huomannut, että puhun itselleni arkisia asioita, työjuttuja, tulevia asioita, ja puheeni on todella pitkälti positiivista puhetta itsestäni. Sehän on todella voimauttavaa. Voin hyvinkin sanoa rakastavani itseäni nykyään.