Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun lapsi on vanhempiensa vastakohta.
17.01.2015 |
Onko täällä muita duunariperheen ja duunariarvojen kasvattamaa "lasta", vaikka rahkeita ja haluja olisi lapsella ollut muuhunkin? Mitä mieltä olet nyt jälkikäteen, kun pystyt asioita jo kyseenalaistamaan, kasvatuksestasi?
Minusta on tullut nyt muutamissa vuosissa tosi surullinen ja katkera, ellei peräti kateellinen, kun olen katsonut nykyisen mieheni perheen sisäistä toimintaa ja nähnyt ne erot. Hän ja koko suku on ns akateeminen, matkustaneet paljon ja asuneet ympäri maailmaa, mahdollistavat perheen pienempien toiveita ja tukevat heitä heidän lahjakkuuksissaan. Suurimman eron näen siinä miten mieheni on aidon kiinnostunut poikansa harrastuksista ja koulusta, miten hän kädestä pitäen opettaa/auttaa läksyissä, antaa aikaa, järjestää yhdessäoloaikaa liikunnan kautta ja miten hänellä ja koko suku antaa vaivihkaista kulttuurikasvatusta viemällä edes sen kerran oopperaan, näytelmiin, musiikkiesityksiin.
Minua ei autettu läksyissä, tuettu asioissa joissa olin lahjakas ja olinkin ajoittain melko turhautunut siihen lapsena vaikken osannut tunnetta nimetä tai yhdistää. Olin kiinnostunut kielestä ja kirjoittamisesta. Olisin halunut tanssia balettia ja ottaa pianotunteja, mutta kaikki kiellettiin koska niitä asioita ei arvostettu. Synnyin jotenkin ihan väärään perheeseen :(. Koulutusta ei arvostettu pätkääkään eikä hyviä arvosanoja odotettu. Kaikki haaveet piti suorittaa itse kun vanhemmat ei viitsineet auttaa kun ei just silloin huvittanut tai jaksanut. Muistan kun teininä sain pitkäikäisen harrastustoiveen läpi salaa isältä. Sain mennä ratsastustunneille mutta jouduin pyöräilemään sen 14km per suunta tallille. Edes kipeänä ei kukaan auttanut :(. Isosiskokin muistaa kuinka hän 10v istui sairaalassa yksin kuumeessa (meni bussilla) odottamassa lããkäriä kun äiti ei viitsinyt vauvan (eli minun) takia kotoota lähteä. Tästä omatoimisuudesta kuitenkin saatiin kokoajan sitä kehua: meidän tytöt pärjäã yksinkin hyvin. Se yksin pärjääminen ei kuitenkaan ollut ihan sitä mitä olisin halunut.
Minulla on nyt aikuisiällä ollut monenlaisia ongelmia ja mietin paljonkohan tuolla lapsuuden pakkopärjäämisellä on osuutta asiaan. On itsetunto-ongelmaa, suru siitä ettei kukaan usko muhun ( kulminoituu varmaan siihen ajatteluun, että kukaan ei ole koskaan nähnyt mussa adioita jotka olis olleet tukemisen arvoisia). Olen sairastanut masennuksen, minulla on auktoriteettiongelma koska kun on oppinut tekemãän asiat ohan itse, muiden sanelu ja ohjeet vituttaa. Yms...
Ennenkaikkea tuo nouseva katkeruus... Vanhemmat ei varmaan ansaitsisi sitä kuitenkaan sillä en missään alkoholisti/väkivaltaperheessä kuitenkaan kasvanut. Perusturvallisuus, uni ja ruoka oli turvattu.
Onko muita samanlaisten tunteiden kanssa kamppailevia? Miten tästä eteenpäin? Lieköhän noita lapsuudenhaaveita voisi nyt aikuisena toteuttaa. Tosin oppiiko 35v enää soittamaan pianoa ja laulamaan. Baletissa ainakaan en loistanut.
Kommentit (4)
Kirjoituksesi oli muuten hyvä, mutta kritisoin sitä, että annoit vaikutelman vain akateemisten perheiden kykenevän tukemaan lastaan harrastuksissa ja henkilökohtaisissa mielenkiinnon kohteissa.
Kirjoitinkin jo toiseen ketjuun, joka sivusi aihetta, mutta vastaanpa uudestaan;
Olen duunariperheen lapsi. Vanhempani janosivat tietoa ja oppia, joten he sivistivät itseään vapaa-ajallaan omaehtoisesti, lukemalla valtavan määrän. Meillä kotona keskustelltiin paljon, tieteistä, taiteista, politiikasta jne. Minä ja kaikki sisarukseni saimme kodin perintönä valtavan tiedonhalun.
Meillä ei yksinkertaisesti ollut varaa esim. pianotunteihin (tunteihin ehkä, mutta ei siihen pianoon) tai balettiin, joita minä olisin halunnut harrastaa. Perheeni korvasi nämä yhdessä vietetyllä ajalla. Olen äärettömän kiitollinen siitä avarakatseisuudesta ja monipuolisesta sivistyksestä, jonka sain henkisenä perintönä.
Menin aikuisena pianotunneille, kun minulla oli siihen mahdollisuuus. Pianistia minusta ei koskaan olisi tullut, huomasin, että en ole niin musikaalinen kuin olin kuvitellut...
Olen koko elämäni ajan janonnut lisää tietoa. Kiitos netin, kaikenlaisen tiedon hankkiminen on nykyään äärettömän helppoa. Ja netissä vaeltaessani olen myös tullut vieläkin kriittisemmäksi, en usko läheskään kaikkea lukemaani tai kuulemaani. Kiitos vanhemmilleni, jotka opettivat minut ajattelemaan omilla aivoillani.
Vanhempia on ja on aina ollut monenlaisia. VAnhemmat siirtävät yleensä omat arvonsa jälkeläisilleen.Ikävä on todeta, että mediakriittisyys ei ole nykyvanhempien parhaita puolia. Viihteestä on tullut perheiden juttu. Luin juuri tutkimuksen, jonka mukaan nykylapset ovat tyhmempiä kuin edeltäjänsä. Mielestäni se on täysin mahdollista, kiitos hömppäviihteen ja julkkispalvonnan, joilla on helpoo täyttää elämänsä.
AP, sinä voit nyt aikuisena toteuttaa niitä asioita, joista unelmoit lapsena. Ihminen ei ole koskaan liian vanha, ainakaan henkiseen kehitykseen. Tiedän myös erään henkilön, joka alkoi harrastaa balettia eläkkeelle jäätyään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole duunari vs akateeminen asia tämä juttu, jotkut vanhemmat ovat vaan vanhempina parempia ja antavat paremmat lähtökohdat elämään. Ei ole koulutuksesta kiinni, vaikka tosin onhan paremmista perheistä enemmistö akateemisia.
Alue: Aihe vapaa
Mulla kanssa duunaritausta, mutta vanhemmat aina kehuneet hyvistä numeroista, vaikka läksyissä eivät auttaneetkaan. Varsinkin isä sanoi, että kouluja kannattaa käydä, jos siihen on mahdollisuus. Mitä hänellä itsellään ei koskaan ollut.
Eivät koskaan kieltäneet harrastamasta. Mutta ei maaseutupitäjässä mistään balettikoulusta unelmoitu..
Muuten heillä kyllä oma elämänhallinta niin ja näin. Turvaton lapsuus oli, vaikka tiesinkin että meitä lapsia a ja mt-ongelmista huolimatta rakastivat.
En ole varma paljonko lukio ja yliopisto-opintoihin vaikutti vanhempien ylpeys siitä että heidänkin lapsestaan tulee maisteri ja kuinka paljon oma motivaatio taistella itselleen parempi paikka elämässä..
Mutta oikeastaan vasta kuolinvuoteella ( ja ehkä hieman sitä ennen...)on mahdotonta muuttaa elämänsä suuntaa.