Huutava mies ja perheenisä

Pitkäänpä sitä sovinnon riemua taas kesti. Viikko sitten vannoi muutoksen nimeen, mutta tänään taas silmät palaen töistä palatessaan kimpaantui kun lapsen kanssa vaipanvaihto ei sujunut halutulla tavalla ja satuin seisomaan vieressä valmiina ojentamaan pyyhkeen tms. Jos tarvetta. Sanaakaan en sanonut kun jo sentin päässä naamasta karjui "osaatko sinä yhtään auttaa vai et, mee muualle siitä, mene, häivy, nyt!!!!!!" Ja lapsi tietysti karjuu kahta kauheammin kun isä karjuu.

Huutaminen on alkanut olla jokaviikkoista. Oma mieli alkaa olla aika maassa kun saa koko ajan vahtia herran mielialoja eikä niistä ota mitään tolkkua. Varpaillaanoleva olo koko ajan. Viikko sitten meillä oli yhteinen vapaa lauantai kun lapsi oli hoidossa ja herra päätti käyttää sen mököttämiseen ja tiuskimiseen aamusta asti vaikka itse yritin pitää yllä kevyempää keskustelua enkä lähtenyt mukaan tiuskivaan ilmapiiriin. Lopulta meni sänkyyn makaamaan eikä suostunut nousemaan, vaikka lapsen läsnäollessa aina raivoaa ajan puutetta kun ei mitään ehdi tekemään. Sanoin että nyt olisi aikaa sulla koko päivä, nouse nyt ettei sitten harmita kun meni ihan turhaa mököttäessä koko päivä kun olisi ollu aikaa. Siitäpä tämä sankari kimpaantui ja sanoi että minä saatana sulle näytän mille minusta tuntuu, juoksi takapihalle, karjui vittua ja perkelettä ja alkoi heitellä terassikalusteita. Arvatkaa pelottiko ja hävettikö ... Soitin miehen äidille, että nyt se oikeesti kilahti, puhukaa pojallenne järkeä ja oman isäni hakemaan minut pois. Siinä kohtaa kävi mielessä että en uskalla jäädä katsomaan lentääkö omaan päähän joku tavara kun sisälle palaa. Tuokin selkkaus saatiin parin päivän sisällä sovittua ja mies oli sen jälkeen lauhkea kun lammas ja niin nöyrää poikaa...

On alkanut vaan ottaa päähän olla aina se vastaanottava osapuoli joka väistyy syrjään ja antaa toisen raivota. En uskalla huutaa takaisin sillä mieheni on TODELLA kovaääninen ja aivan surutta karjuisi tärykalvoni riekaleiksi jos vähänkään vastaan ääntä korottaisin. Rauhottumaan häntä ei saa, eikä raivoamisen keskellä edes puhekontaktia.

Harmittaa kun piti mennä valikoimaan tuollainen mies. Kärsimme kauan lapsettomuudesta ennenkun saimme nykyisin 2-vuotiaan poikamme ja kuvittelin lapsettomuussuruissani että miehen lyhytpinnaisuus johtuu siitä taakasta. Paskanmarjat, se mitään koskaan surrut. Pahemmaksi kusipääksi on vaan isyyden myötä muuttunut minua kohtaan.

Naimisissa ollaan oltu 5v. En tiedä mitä tekisin. Lähtisin, mut se vaan ei mee ihan tuosta noin vaan niin... Ei huvittaisi vaan odotella sitä viimeistä pistettä josta ei enää ole paluuta, sillä sillon on tullut jo takuulla rumaa jälkeä. Henkinen pankki alkaa olla jo aika lopussa tähän.