Miltä masentuneesta tuntuu?

Kun on masentunut, näkeekö kaikki asiat huonoina vai voiko ajatella, että elämässä on kaikki periaatteessa tosi hyvin ja silti ahdistaa/masentaa? Varmasti tapauskohtaista, mut onko tuo toinen vaihtoehto yleinenkin? Kun tällä mun kaverilla on kaikki ulkoisesti kunnossa ja mieskin tuntuu välittävän aidosti. Ap

Minä olen vakavasti masentunut ja vain oikea lääkitys + tulevan terapian odottelu on pelastanut olotilaani yhtään. Myös viikottainen keskusteluhoito on tärkeää, ilman sitä ahdistukseni räjähtää käsiin.

Kyllä minulla on ollut aikoja, jolloin olen tajunnut miten hyvin minulla on asiat -> ahdistaa ja tunnen syyllisyyttä kun en pysty nauttimaan siitä -> olo vielä kauheampi.

Tältä.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 21:14"]

Ja miltä tuntuu, kun alkaa parantua? Mietin ystävääni ja sitä, miten voisin auttaa häntä :(

[/quote]

Olet vaan kaverina positiivisella mielellä. Kaikenlainen tsemppaaminen kuulemma vain pahentaa asiaa. Läsnäolo ja arkisissa askareissa auttaminen on mielestäni parasta.

Ap:lle ja muille aiheesta kiinnostuneille: http://www.atenakustannus.fi/tilaukset/kirja/455

Tuntuu siltä, että on muotisairauksien aallonharjalla, kunnes bipo tulevaisuudessa ohittaa masennuksen trendikkyydessään. T: Lääketeollisuus.

Sitä on vaikea selittää, koska se on jokaisen kohdalla uniikki sairaus. Viitteitä ja pieniä raapaisuja tarjoaa mun mielestä tosi hyvin muutamat masennus-/ahdistussarjakuvablogit tai kollaasit niistä.
Esim tässä: http://www.buzzfeed.com/hnigatu/comics-that-capture-the-frustrations-of-depression#.deb3yVqVj
Ja tässä: http://www.depressioncomix.com/

Kun mieli alkaa jo hiukan piristyä, olen itse kaivannut hyväntuulista seuraa. En tosiaan halua rypeä omissa murheissani, niistä puhun terapeutin kanssa, vaan pikemminkin ihan muuta ajateltavaa. Reipas kaveri, joka pyytää mukaan harrastukseen, urheilemaan, leffaan, teatteriin, kanssaan askartelemaan piparkakkutalon, kahvilaan leivokselle, kauppaan katselemaan kaikkea kivaa, kertoo omista arkisista sattumuksistaan ja kääntää ajatukset ihan muualle... Sellainen on parasta!

Masentuneena kymmenen kilsan juoksulenkistä jaksaa juosta vain puolet. Toipumisen huomaa, kun juokseekin 15 km.

Mietin, haluaako silloin, että kaveri keksii jotain kivaa tekemistä ja "pakottaa" sinne vai onko silloin surullinen ja kaipaa kuuntelijaa vai olisko parempi vaan auttaa arjessa vai antaa omaa tilaa eli ei mitään? AP

Olin masentunut käytännössä koko ajan välillä 16v-24v. Pahimpina aikoina ajattelin että ei väliä vaikka joutuisin helvettiin, koska siellä ei vaan voinut olla pahempaa oloa kuin mitä mulla koko ajan oli. Rintaa puristi, ihan kuin joku olisi istunut siinä päällä. En jaksanut tehdä mitään, teki mieli vaan maata sängyssä tai löhötä sohvalla aivottomana selailemassa nettiä. Yhdessä vaiheessa huomasin että en ollut hymyillyt ainakaan vuoteen, en vaan pystynyt muistamaan sellaista tilannetta. Toivoin että päätyisin johonkin katuojaan kuolemaan, tai sitten joskus toivoin että joku tajuaisi miltä minusta tuntuu ja pääsisin moneksi kuukaudeksi johonkin sairaalaan vaan makaamaan sänkyyn eikä tarvitsi yrittää huolehtia lapsista tai elämästä yleensä (annoinkin lapset isälleen juuri siksi etten jaksanut hoitaa heitä, olimme eronneet masennukseni vuoksi koska en jaksanut olla naimisissa). Olin koko ajan niiiin väsynyt, olisin vaan nukkunut koko ajan.

Toisaalta pystyin ulkopuolisille esittämään suht normaalia ja sain käytyä (helpon) koulunkin loppuun.

Lopulta en tiedä mikä minut paransi, yhtäkkiä eräänä päivänä vaan tuli hyvä olo todella pitkästä aikaa. Tajusin etten halua menettää perhettäni ja haluan mieheni ja lapseni takaisin. Ihan kuin olisi herännyt jostain painajaisesta ja kun ajatteli aikaa masentuneena niin se tuntui siltä kuin olisi ollut koko ajan jossain mustassa pilvessä minkä läpi ei kunnolla nähnyt. Miehen voittaminen takaisin ei ollut helppoa, mutta nyt ollaan oltu jo yli 10v yhdessä ja lisää lapsiakin on tullut :) Tiedostan edelleen taipumukseni masennukseen ja olenkin käynyt mm. terapiassa puhumassa noista masennusvuosistani ja siitä miten pystyisin ehkäisemään etten enää vajoaisi niin alas.

Parhaiten minua olisi auttanut jos ystävät eivät olisi heti luovuttaneet kun en jaksanut aina tulla johonkin kun kutsuttiin. Jo se kutsuminen tuntui hyvältä, harmi vaan että se loppui aika pian eikä minulla ollut vuosiin edes kavereita saatikka ystäviä. Se tuntui todella pahalta, se että ystävät hylkäsivät (vaikka tietysti syytä oli minussakin kun en jaksanut enää lähteä mihinkään bilettämään). Myös se, että joku olisi sanonut että hei, näen että sulla on tosi paha olla mutta haluan auttaa sua jos vaan pystyn ja olla tukena. Se olisi tuntuut hyvältä. Ei ehkä parantanut ihmeenomaisesti mutta auttanut kuitenkin.

Masentuneena ei jaksa pyyhkiä pöydälle kaatunutta jugurttia ,vaikka se tiskiliina olisi siinä 5cm päässä.Masentunut tarvitsee aina lääkärin apua.Ja hyvää luotettavaa ystävää.