Narsistinen äiti ja traumaattinen stressihäiriö

Myös täältä, 70-luvulla syntyneiden äidit, onko teillä muilla samanlaista -ketjusta voit löytää näkemyksiä ja tukea. Loistava vertaisryhmä tuo.

Jatkuuko terapiasi vielä? Sieltä voisit saada apua myös vaikeiden tunteiden käsittelemiseen. Ehkä olet alkanut nyt tiedostaa paremmin menneisyyden tapahtumat ja äitisi vaikutuksen elämääsi. Jos olet joutunut tukahduttamaan vihan, surun, pettymyksen jne. tunteita selvitäksesi (kuten usein käy), ne ehkä nyt alkavat purkautua ja etsivät kohdetta.

Itse olen huomannut, että vaikeiden tunteiden vältteleminen ei ainakaan auta. Pystyisitkö kirjoittamaan ajatuksiasi ja tunteitasi päiväkirjaan? Kirjoittamisen ei tarvitse olla jäsenneltyä tai "sievää", vaan ihan vain tunteiden purkamista. Voisit myös kokeilla harjoitusta, jossa kirjoitat kirjeen (tai niin monta kuin haluat) äidillesi, mutta sellaisen jota sinun ei tarvitse lähettää tai näyttää kenellekään. Ehkä näin saisit vapaasti ilmaista itseäsi ja tuskaasi, kohdistaa vihasi ja surusi äitiisi, mutta sinun ei tarvitse pelätä vastareaktiota. Kirjeen ei siis tarvitse olla "järkevä", vaan sellainen jossa ilmaiset vapaasti tunteitasi ja ajatuksiasi. 

Samaa mieltä tuosta, että vaikeiden tunteiden vältteleminen ei auta. Avoimuus auttaa. Itselleen kirjoittaminen ei minulla auttanut, tuntui kuin tilanne oli edelleen sama, itsekseni niitä pyörittelin. Minulla auttoi, kun sain puhua luotettavalle ihmiselle, joka oli myös nähnyt miten äitini on kohdellut minua. Keskustelu oli kommunikointia. Samoin on auttanut somessa vastaavien kokemusten omaavien ihmisten kanssa kirjoittelu. Niinkuin nytkin. Kukin omalta kohdaltaan tuntee, mikä olisi auttavin tapa käsitellä asioita, onneksi on edes tämäkin palsta.

Toisaalta hyvä,että tiedostan oireet ja tunteet nyt,enkä vasta vuosien päästä.

Fyysiset oireet,kuten sydämentykyttely tai ahdistavaan tunteeseen herääminen vie tällä hetkellä energiaa,jopa seksin aikana ajatukset ovat kaikessa pahassa kuin siinä ihanan läheisessä ja tärkeässä asiassa. Tuntuu niin kovin väärältä miestä kohtaan. Olemme siis käyneet pariterapiassa,sillä ymmärrän kyllä,että mustasukkaisuus ja lapselliset itkukohtaukset syö suhdetta. Terapiassa kuitenkin kummankin käyttäytymismalleihin on saatu ratkaisuja ja nyt riitoja ei ole päässyt syntymään.

Töissä tykyttelyt ja ahdistus helpottaa,kun saan olla etäinen ja minun ei tarvitse antaa itsestäni sitä oikeaa minää ihmisille.

Tiedän,että miehestä tulisi hyvä isä,hän on kahden tyttären isä,mutta ei ole varma,haluaako enää yhteisiä lapsia. Itselleni tilanne on ok,vaikka perheen haluaisin,mutta pelkään liikaa.

Te olette varmaan terapeutin kanssa keskustelleet henkilökohtaisten rajojen määrittelemisestä. Niitä ei kannata jättää epäselviksi, ja ne voi määritellä myös jälkikäteen eli että missä JO ylitettiin raja lapsena ja aikuisena. Rikoksiakin on tapahtunut, kuten väkivalta ja kirjesalaisuuden rikkominen. Ei tarvitse kutsua äitiä kertaakaan kylään. Voit mennä hätätapauksessa hänen luokseen. Ei hänen haukkumisillaan ole mitään merkitystä vaan ne liittyvät vain hänen omaan sairaalloisuuteensa.

Terapia menossa, tunteet ja fyysiset tuntemukset nousevat pintaan. Voisin sanoa, että hyvä, terpapiassa alkaa tapahtua. Tiesithän, että terapia on prosessi, joka voi huonontaa välikaisesti oloa, kun terapiaprosessi alkaa lähestyä niitä kipeimpiä asioista! Kaikkea hyvää sinulle!

Mulla narsistinen isä ja läheisriippuvainen ressukka-äiti.

Isä alisti, häpäisi, nolasi, lyttäsi, haukkui, arvosteli, väheksyi, oli henkisesti ja joskus myös fyysisesti väkivaltainen. Monesti juoksin vessaan lukkojen taakse karkuun isän aggressiivisia raivokohtauksia ja väänsin lukkoa ja kahvaa kaikilla lapsen voimillani, ettei pahoinpitelijä olisi päässyt kimppuuni oven toiselta puolelta. Raivokohtaukseen riitti esim. normaalin mielipiteen ilmaiseminen (meillä kun ei kenelläkään muulla kuin isällä saanut olla mielipiteitä). Sain jo lapsesta asti kuulla olevani kaikin tavoin huono ja kelpaamaton eikä minusta ikinä voisi tulla yhtään mitään. Silti olin aina ns. "kympin tyttö" ja sain esim. koulussa vain kehuja, olin reipas, esiintymistaitoinen ja ilmaisin itseäni selvästi, tätä kai isä yritti minusta kitkeä ettei itse olisi näyttänyt rinnallani niin mitättömältä. Muuta syytä en ole keksinyt: ehkä minun hyvä koulumenestykseni ja luonteeni ylipäätään herätti hänessä itsessään ikäviä muistoja omasta mielisairaasta elämästään. Hän kun itse on minulle langettamansa tuomionsa kaltainen, hänestä ei ikinä ole tullut yhtään mitään. Muuta kuin perheensä alistaja, väkivaltainen raivoaja, vanhoilla päivillään vielä alkoholisoitunut, katkeroitunut surkimus.

AP:n oireet tunnistan ihan omikseni, vuosikausia oli tunne, että taivas tippuu niskaan. Ihan kuin koko keho olisi lytyssä ja pää painunut alas. Pelkäsin muiden ihmisten äkillisiä raivokohtauksia ja elin kuin veitsenterällä, yritin miellyttää ja jätin ajatuksiani ja mielipiteitäni jatkuvasti sanomatta, kotona kun niistä aina rankaistiin absurdeillakin tavoilla. Olin ahdistunut, pelkäsin kaikkea. Jännitin asioita. Sain paniikkikohtauksia ja pelkäsin sosiaalisia tilanteita. Lapsuuden kotona minut yritettiin vaientaa ja lytistää, minulta yritettiin viedä kaikki ne ominaisuudet joiden avulla elämässä pärjäisi parhaiten. Vasta välien katkaiseminen on tuonut helpotusta ongelmiini.

Tekisi mieli rakentaa oma historiansa uudelleen, kehittää oma syntymistarina ja lapsuus alusta lähtien. Pystyisiköhän sitä sillä tavalla vapautumaan raskaasta painolastista, jota joutuu mukanaan jatkuvasti kantamaan...?

Omaa lapsuutta saa myös surra! Saa olla vihainen ja pettynyt.

Mulla ratkaisuna oli välien katkaiseminen vanhempiin. Isä jonkinlainen persoonallisuushäiriöinen ja äiti mielistelijä vailla omia ajatuksia. Sain itselleni sisäisen rauhan ja nyt elän vapaammin omana itsenäni, vaikka menneisyyttä ei voikaan muuttaa. Nyt tästä jo 5 vuotta ja kohdallani oli oikea päätös. En aio pitää huolta vanhemmistani heidän ikääntyessä, koska he eivät pitäneet huolta kun olin lapsi/nuori ja olisin tarvinnut tukea.

Nuo muistot ja kokemukset ovat piinaavia. Väkisinkin ne pyörivät alituiseen päässä. Ja heijastuvat myös painajaisiin. Ahdistuneisuuden tunne voi johtua turvattomista juurista, siis pelkästään siitäkin, että sen tiedostaa. Oman eheytymisen aikana, huolehdi rauhasta. Valitettavasti joutuisit ignooraamaan äitisi yhteydenotot, jos niissä on ennen ollut vähätteleviä, ilkeitä tai ahdistavia kommentteja. Samoin poista ymäriltäsi muutkin mahdolliset narsistit.

Itselläni on tässä lähes kaksi vuotta mennyt, kun en ole ottanut enää vastaan äidin letkautuksia ja poljentaa. Tuntuu hyvältä ja siltä, että olen saanut ihmisarvoa. Käsittelen vielä paljon noita asioita. Tietoa olen onkinut paljon, se on auttanut. Pahimmat painajaiset ovat pois, ne toistuvat maailmanloput. Osaan jo vähän iloitakin, välillä. Ennen kuljin kuin jossain ahdistavassa kujassa, ja kuja vain kapeni. Sinne kujalle en halua koskaan palata.

Veikkaan, että prosessi on sen verran kohdallasi vielä kesken, että tarvitset ajatusten vellonta-aikaa? Tärkeätä on antaa omille ajatuksille ja tunteille aikaa. Selviämisen tiellä olet.

Olen melkein samanikäinen kohtalotoverisi. Toivoa "parantumisestasi" on ja jos englanti taipuu, suosittelen Reddit-sivuston raisedbynarcissists-alasivustoa. Sieltä saa neuvoa, tukea ja ymmärrystä kohtalotovereilta. Normaaliperheiden vesat eivät meitä ymmärrä.

Kiitos foorumilaiset kannustavasta palautteesta,sai minut tajuamaan paljon asioita,joita en ole aikaisemmin tajunnut yhdistellä.

Terapeutti oli jo lopettamassa terapiaa syksyllä,koska olin hänen mielestään jo saanut asiat käsiteltyä,mutta pitääkin kertoa nyt seuraavalla kerralla miten asiat tällä hetkellä on.

Tuo tunteiden torjuminen/piilottaminen on varmaan se suurin ongelma,joka tosin on osittain ollut myös vahvuuteni esimerkiksi työssä esimiesasemassa. Tästä "paineensietokyvystä" on erityismaininta jopa soveltuvuustestieni raportissa,mutta sen kyvyn saamisen hinta on ollut kovin kova.

Olen viimeaikoina saanut hysteerisiä itkukohtauksia,jotka yltyvät paniikkikohtauksiksi. Ilmeisesti nyt olen seurassa,jossa saankin olla ola itseni ja näyttää näitä tunteita. Ja nyt kun niitä saankin näyttää,alkaa ahdistamaan ja haluan paeta sitä välittämisen ja rakastamisen tunnetta,koska en siihen ole tottunut.

Olen miettinyt myös suhtautumista omiin lapsiin;perheen haluaisin perustaa,mutta torjunko lapsenkin rakkauden? Olen tehnyt kaksi keskeytystä,koska raskaus alkoi ahdistamaan ja en kokenut olevani hyvä äiti. Ja lapset oli toivottuja.

2 jatkaa. Mulla päätös välien katkaisemisesta syntyi kahden vuoden terapian kautta eikä tosiaan ole kaduttanut kertaakaan näiden vuosien aikana. Olen hyvä ihminen, vaikka vanhemmistani en välitäkään. Miksi tarvitsisi välittää ihmisistä, jotka eivät ole sinustakaan pitäneet? Tämän tajuaminen oli oman eheytymisen ydinkohta ja sysäys siihen, että olen nyt uskaltanut pärjätä ja jopa pitänyt itsestäni.
Mulle totaalinen romahdus tuli sitten kun löysin kumppanini, jolta sain ensimmäistä kertaa aitoa rakkautta ja välittämistä. Psyyke ei jostain syystä osannut käsitellä tätä asiaa, kun en ollut ihmissuhteissani tätä aiemmin kokenut. Sinänsä hassua, että silloin kun elämäni parani, voin kaikista huonoiten, koska kaikki kulissini alkoivat murenemaan...
Nykyäänkin joskus sorrun kylmyyteen ihmissuhteissa ja tunneasioissa ja esim.itkeminen on hankalaa, mutta yritän nykyään useammin kurkkia sinne pinnan alle niitä todellisia tunteita, jotka vaan olen vuosien mittaan oppinut peittämään.

Miehelläni ihan samanlainen äiti ja puolisona oli aika kestämistä alkuun kun mies piilotteli kirjeitä mitkä olisi pitänyt minulle antaa, koska minä elätin meidät (mies opiskelija) ja lähinnä ne laskut maksoin. Ensimmäinen selkeä helpotus hänen elämässään oli kun hän sai annettua ne laskut minulle jo heti saman päivänä eikä vasta silloin kun kolmas muistutus tai perintäkirje oli tullut.

Luota kumppaniisi, muista että hän ei ole äitisi. Aloita vaikka kännykkälaskun näyttämisellä hänelle. Tai jos sinulle tulee nimellä jotain mainospostia, avaa ne hänen nähden.

Ja isänä mieheni on ollut todella läheinen ja rakastava lastaan kohtaan, joten älä pelkää perheen perustamista. 

Sinä olet itsenäinen ihminen, et äitisi jatke.