Lue keskustelun säännöt.
Raskaana, kaduttaa
27.10.2021 |
En tiedä mistä edes aloittaisin. Olen aina jotenkin ajatellut että minulla tulee olemaan perhe, mies ja lapsia.
No löysinkin aikoinaan miehen, suuri rakkauteni jonka kanssa olemme olleet yhdessä nyt seitsemän vuotta. Näistä kaksi vuotta naimisissa. Onnellisia vuosia, vaikka alamäkiäkin on ollut. Olemme kokeneet ja nähneet yhdessä paljon.
Mies on jo pitkään toivonut lasta. Itsekin välillä, mutta minä olen enemmän ollut toppuuttelijan roolissa. Saimme molemmat hyvät vakityöt ja ostimme asunnon. Täytin 33-vuotta ja biologinen kello alkoi tikittää. Äkkiseltään ajateltuna ideaalinen tilanne lasten hankinnalle. Ajattelimme että jätämme ehkäisyn pois ja lapsi saa tulla jos on tullakseen. Ajattelin naiivisti etten tietenkään tule heti raskaaksi, menee varmaan puoli vuotta tai vuosi sillä olenhan "vanha".
Niinpä siinä kävi että tulin kerrasta raskaaksi. Asia iski vasten kasvoja, aloin heti katua ja jopa toivoa että saisin keskenmenon. Pahimmat fiilikset ovat nyt 14. raskausviikolla helpottaneet. Suurimpana pelkona on että ikään kuin menetämme toisemme ja elämämme hukkuu vauva-arkeen. Toisaalta tuntuu että teen lapsen vain mieheni vuoksi. Tuntuu että valintani on elämä erillään tai mies ja lapsi.
Olen aina ollut hieman hippiluontoinen ja tuntuu että lapsen myötä menetän vapauteni. Ihan jo työelämään astumisessa ahdisti eniten tietynlainen vapauden menetys. Työelämää olen oppinut jo sietämään vaikka sitä vihaankin. Työelämästä voi aina ottaa virkavapaata mutta lapsesta ei ihan niin vain voi irtautua.
En tiedä mitä keskustelulla haen, ehkä vertaistukea. Varmaan joidenkin mielestä olen onnekas ja kuulostan vain kiittämättömältä kun mietin tälläisiä. En ole lasta abortoimassa, uskon että näistä kaikista tuntemuksista huolimatta tulen olemaan ihan hyvä äiti.
Kommentit (33)
Te kasvatette molemmat uuteen rooliin, tietysti te muututte ja suhde muuttuu, ei muutosta pidä pelätä, se on joskus hyvä asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvaat hyvin pelkoa.
Onnea kuitenkin.
Totuttele rauhassa uuteen olotilaan. Onhan se iso mullistus.
❤️
Kyllähän se tosiasia on, että elämäsi tulee olemaan pilalla muutaman vuoden eteenpäin. Mutta on lapsista iloakin, ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua ollaan kokonaisuutena plussan puolella. Ne vuodet kuluvat nopeasti!
Minullakin tuli katumisen tunteita, vaikka lapsen teko oli tietoinen päätös. Itsekin kuvittelin, että kyllä siinä joku puoli vuotta menee, että tärppää, mutta tärppäsikin heti. Tähän soppaan kun lisäsi sen, että päätin tehdä lapsen miehen kanssa, jonka kanssa suhde oli kestänyt vain pari kuukautta. Tämän takia kaikki oletti, että lapsi oli vahinko ja hulluinta oli, että oli helpompaa mennä heidän oletuksiin mukaan ja valehdella, että lapsi oli vahinko kuin kertoa totuus, että ihan yhteisymmärryksessä miehen kanssa päätettiin, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Jotenkin hävetti, että päätin tehdä lapsen vastatapaamani miehen kanssa. Yleensähän sitä seurustellaan vuosia ja koetaan yhdessä asioita ja lapset tehdään vasta sitten.
Kaikenlaisia negatiivisia tunteita ja ajatuksia siinä raskauden aikana tuli mutta myös myös positiivisia ajatuksia ja tunteita. Olin tehnyt valinnan, joka johti isoon elämänmuutokseen, uskoakseni se on tuollaisissa tilanteissa ihan normaalia ihmiselle alkaa jossittelemaan ja miettimään, että tekiköhän nyt sittenkään oikean valinnan ja olisikohan sittenkin pitänyt tehdä toisin.
mee äkkiä raskauden keskeytykseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Abortoi silti. Oma aika on omaa aikaa ja saahan niitä lapsia sitten vaikka adoptoitua jos sattuu siltä tuntumaan. Arvostan kirjoituksestasivesiin työntyvää aikuisuutta ja kypsyyttä. Hyvä sinä. Voimaannuttavaa loppuvuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin nuorena ihan varma, että en halua lapsia. Sitten aloin pohtia asiaa ja muutaman vuoden kuluttua mieleni oli muuttunut. Tulin raskaaksi melkein heti ehkäisyn pois jättämisen jälkeen. Mietin raskauden loppuun asti, että mitä olen mennyt tekemään ja voi kun tämän saisi peruttua. Rakkaus lapseen syntyi vasta kuukauden kuluttua synnytyksestä. Se iski ihan täysillä, muistan vieläkin sen hetken. Äitinä olemiseen meni silti vielä aikaa kypsyä. Lapsi oli ja on ihana. Toisen lapsen kohdalla ei tuollaista epävarmuutta ollut. Lapset ovat jo täysi-ikäisiä ja he ovat ehdottomasti elämäni paras asia.
Se pelko että vapaus menee on aiheellinen, koska vähäksi aikaa ison osan siitä menettää. Lapsi tuo kyllä elämään paljon, mutta se on hyväksyttävä ettei se tule ilmaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikään ei ole ihmisen elämässä niin iso muutos kuin naiselle ensimmäisen lapsen syntymä. Ei ihme, että se pelottaa ja huolettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos olet antanut miehen ymmärtää kaikki nämä vuodet, että aiot hankkia lapsen hänen kanssaan, on pelkästään reilua, että sen myös teet.
Tämä on ikävä hinta mikä aidallaistujalla on paeisuhteessa. Mielipiteet seilaa edestakaisin. Ei voi puoliso tietää yhtään, mitä toinen haluaa huomenna. Jatkuvaa epävarmuutta.
Itse olen aina tiennyt, että haluan lapsen ja useampi kuukausi sitä yritettiinkin, mutta silti iski pieni järkytys ja epätoivo kun tikkuun pamahti kaksi viivaa, niin ironiselta kuin se kuulostaakin. Ajattelin että siihen loppui oma aika, olen seuraavat pari vuotta vankina kotona, kavereille, illanvietoille ja harrastuksille saa sanoa heipat, kroppa ei ole ikinä enää entisensä, parisuhde on pilalla jne jne. Toki nämä oli vain pieniä ohimeneviä ajatuksia, ei mitään koko raskausaikaa hallitsevia pääteemoja.
No eihän se niin mennyt ollenkaan. Kolme vuotta pienen pojan äitinä on ollut aivan huikeaa aikaa, ihanaa seurata kun lapsi kasvaa ja oppii koko ajan uutta (ja elämä helpottuu koko ajan kun lapsi kasvaa ja hänestä tulee joka päivä omatoimisempi!), parisuhde voi hyvin ja meistä on miehen kanssa tullut huikea tiimi, olemme paljon läheisempiä kuin ennen ja vedämme samaa köyttä. Tottakai on ollut huonoja hetkiä, hermojen menetyksiä, unettomia öitä, korvatulehduksia, yövalvomisia jne. mutta niihin kannattaa asennoitua oikein, ne kestää pienen hetken ja niistä selviää kyllä.
Omaa aika ja kahdenkeskinen parisuhdeaika on ehdottoman tärkeitä oman jaksamisen kannalta. Eli sopikaa miehen kanssa että molemmat pääsee välissä tuulettumaan, näkemään omia ystäviä, harrastamaam tms. niin että toinen on sillä aikaa lapsen kanssa. Jos turvaverkkoja ei ole, niin sitten ulkopuolista lastenhoitoapua jotta pääsee välissä yhdessä miehen kanssa kotiympyröistä pois keskittymään ainoastaan parisuhteeseen. Ja tottakai muistakaa puuhata perheenäkin kaikkea kivaa, rohkeasti lapsi mukaan ja ulos syömään, retkeilemään, leikkipuistoon, ystävien luo ja mitä kaikkea keksittekin niin se perusarkikin taas maistuu ihan eriltä.
Kaikki menee varmasti hyvin ja kuten sanottu, kukaan ei ole valmis äidiksi yhdessä yössä vaan siihen rooliin kasvetaan ajan kanssa. Te olette saaneet miehesi kanssa huikean pienen ihmisen aikaan, nauttikaa siitä.