Työuupumuksesta toipuminen

Tiedän ihmisen joka burn outin jälkeen ei ole enää kyennyt työelämään lainkaan. Oli sairastuessaan vajaa 40 ja työkyvytön varmaan lopun elämäänsä.

Ystäväni taas sairastui ja toipuminen vei vuosia. Oli muistaakseni melkein 2 v työkyvytön, kuntoutuksessa ja lopulta palasi työelämään ja oireilu alkoi heti uudelleen kun työ oli yhtä kuormittavaa. On osa-aikaisena toisella alalla ja voi vaihtelevasti.. on aikoja kun on sairauslomalla ja on todella herkkä stressille.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän ihmisen joka burn outin jälkeen ei ole enää kyennyt työelämään lainkaan. Oli sairastuessaan vajaa 40 ja työkyvytön varmaan lopun elämäänsä.

Ystäväni taas sairastui ja toipuminen vei vuosia. Oli muistaakseni melkein 2 v työkyvytön, kuntoutuksessa ja lopulta palasi työelämään ja oireilu alkoi heti uudelleen kun työ oli yhtä kuormittavaa. On osa-aikaisena toisella alalla ja voi vaihtelevasti.. on aikoja kun on sairauslomalla ja on todella herkkä stressille.

Joo on kyllä kerrassaan ihmeellistä mitä burnout/uupumus tekee ihmiselle. Esimerkiksi nämä itsetuhoiset ajatukset jota minulla on. On kuin joku olisi napsauttanut ne napista päälle taas. Miten kovasti tahdosta riippumaton kokemus tämä on. Toinen tuo toimintakyvyn ja stressinsietokyvyn menetys. Tulee myös kehollisia reaktiota. Itsekin olen nelikymppinen ja takana vuosia vastuullisessa asemassa. Uraa olisi vielä paljon jäljellä. Ap

Kun kerran sairastuu burnouttiin ei koskaan palaa enää "normaaliksi". Sitä tulee ikäänkuin allergiseksi stressille ja pää leviää aina vaan helpommin.

Vierailija kirjoitti:

Kun kerran sairastuu burnouttiin ei koskaan palaa enää "normaaliksi". Sitä tulee ikäänkuin allergiseksi stressille ja pää leviää aina vaan helpommin.

Mitenkähän asian kanssa sitten pystyy/jaksaa elää ? 🤔

Kyllä se voi täysin parantua kunhan löytää hyvän työpaikan. Jos samaan paikkaan menee takaisin niin aika todennäköisesti burnout oireet pahenee.

Suosittelen ehkä jopa alanvaihtoa tai ainakin erilaisia tehtäviä ihan toisessa firmassa, tuo on paras keino parantua.

En osaa auttaa mutta seuraan. Ikää 43 ja uupumusta pukkaa. Itse oon ratkaissut sen nyt jäämällä puoleksi vuodeksi opintovapaalle, mutta en tiedä mitä sen jälkeen. Ajatus nykyiseen työhön paluusta tuntuu vaikealta, mutta palkka on hyvä enkä juuri nyt osaa keksiä mitä muuta tekisin. Aika näyttää, uskon että lepo auttaa.

Olen täysin uupunut mutta en voi myöntää sitä koska olen vasta vuosikausien taistelun jälkeen päässyt työelämään ja tienaamaan. Olen täyain loppu nutta pakotan itseni töihin koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Odotan koska kuolen työn ääreen. Yritin viimekai tänä aamuna etsiä tietoa kuinka jaksaa työskennellä uupumuksesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun kerran sairastuu burnouttiin ei koskaan palaa enää "normaaliksi". Sitä tulee ikäänkuin allergiseksi stressille ja pää leviää aina vaan helpommin.

Mitenkähän asian kanssa sitten pystyy/jaksaa elää ? 🤔

Sitä samaa olen pohtinut. Ei ole kukaan osannut sanoa. Ja ei, työpaikan vaihtaminen ei auta, eikä kouluttautuminen uudestaan. Olen ollut 10 työpaikassa ja minulla on 4 ammattia mutta eipä ole maagisesti uupumus koskaan kadonnut, lähinnä pahentunut vain.

Palaaminen työpaikkaan jossa uupui ilman isoja muutoksia työnkuvasta on tuomittu epäonnistuun. Mieli muistaa sen kuormituksen ja oireet tulee takaisin. Itse käynyt sen myllyn kaks kertaa läpi. Ekan uupumisen jälkeen siirryin kokonaan etätöihin ja työn kuormittavuus väheni radikaalisti kun työyhteisö oli se kuormitustekijä. Vaihdoin kuitenkin myöhemmin työpaikkaa jossa 3 vuoden työskentelyn jälkeen uuvuin taas. Tämä työpaikka oli sellainen ettei työnantaja suostunut muutoksiin joten pitkä sairasloma ja uudelleen suuntautuminen. Nyt opiskelen uutta ammattia. Ja edelleen kuormitus todella herkästi, etenkin tilanteista jossa on paljon ihmisiä.

Elämä on liian lyhyt siihen että kamppailee hyvinvointinsa kanssa päivittäin. Kannustan tekemään ratkaisuja jotka korjaa tilannetta pysyvästi, vaikka tiedän ettei se ole helppoa.

Tää on nyt varmaan turhankin itsestäänselvää, mutta tosi tärkeää olisi varmasti saada kiinni siitä, mikä työuupumukseen johti. Omalla kohdalla oli kyse haasteista esimiehen kanssa, kohtuuttomista vaatimuksista jotka katkeroittivat, ja isosta epävarmuudesta määräaikaisessa työssä. Tuntui että koko ajan piti ylisuorittaa jotta saisi edes pitää sen nykyisen työnsä ja asemansa, ja silti ei ollut takeita mistään. En enää tiennyt halusinko tehdä koko työtä. Sairaslomalla sain jäsennettyä ja nimettyä näitä syitä. Kolmannella yrityksellä löysin hyvän työterveyslääkärin joka otti oikeasti koppia tilanteestani ja kuunteli. Puhuin myös esimiehelle ja läheisille kollegoille, ja mm entiselle esimiehelle josta pidän paljon ja joka oli musta huolissaan. Auttoi valtavasti kun tajusin että en halua tehdä tätä työtä hinnalla millä hyvänsä, vaan että jään työttömäksi tai etsin muita hommia jos tämä käy liian inhottavaksi. Luovuin työtehtävistä ja deadlineista jotka ei olleet voinnin takia mahdollisia ja kerroin melko avoimesti syyksi uupumisen. Yllätyin kannustavista ja empaattisista reaktioista. Keskityin hetken aikaa niihin työtehtäviin joista pidän eniten, ja päätin että tulevaisuuden (esim alanvaihdon) suhteen ei nyt heti tarvitse ratkaista mitään. Uupumus kavensi ainakin mulla kykyä nähdä eteenpäin, tulevaisuutta oli hankala suunnitella. Nyt pari kk pahimman vaiheen jälkeen olo on hyvä. Otan aina yhden työtehtävän kerrallaan työn alle, olen luopunut multitaskauksesta. En tee töitä iltaisin enkä viikonloppuisin ellei ihan erityisesti tunnu hyvältä tehdä niin. Teen mieluummin liian vähän kuin liikaa. Lähityöhön palaaminen on myös auttanut paljon, koska huomaan saavani työyhteisöstä energiaa. Tsemppiä sulle ap, halusin vain jakaa oman tarinani josko siitä tulisi jotain ajatuksia sulle.

Minulla uupumus aaltoili kuusi vuotta. Olin välillä pitkään sairaslomalla ja välillä töissä. Aluksi työnantaja oli haluton tekemään mitään muutoksia, mutta koska tilanne kesti pitkään, muutoksiakin tuli. Pysyin siis samassa työpaikassa ja pystyin kehittämään työtäni, kun olin välillä töissä, vaikka uupumus ei ollut ohi.

Nyt olen kymmenisen vuotta ollut töissä uupumatta, mutta tiedostan, että taipumus on yhä olemassa ja olen vapaaehtoisesti omasta aloitteestani lyhentänyt työaikaa. Oma asenne on myös muuttunut työolosuhteiden lisäksi. Minä teen sen, mitä työajalla ehdin ja senkin aivan rauhassa ja mitä en ehdi, se jää odottamaan seuraavaa kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen täysin uupunut mutta en voi myöntää sitä koska olen vasta vuosikausien taistelun jälkeen päässyt työelämään ja tienaamaan. Olen täyain loppu nutta pakotan itseni töihin koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Odotan koska kuolen työn ääreen. Yritin viimekai tänä aamuna etsiä tietoa kuinka jaksaa työskennellä uupumuksesta huolimatta.

Voi ei..

kyllä sun pitäisi nyt pysähtyä lepäämään.

Minulle sanoi ensimmäiset ihmiset jo vuosi ennen uupumista , että olen uupunut ja sen näkee. Sinnittelin ja tein joitain muutoksia työhön (esim.ei ylitöitä enää) mutta ne muutokset ei auttanut kun se itse kuormittava työ ei muuttunut. Ja olin sietänyt tilannetta liian pitkään ja venynyt liikaa. Mitä aiemmin pysähtyy sen parempi. Koska se palautumisvelka on tavallaan olemassa eikä lopu koskaan ellet pysähdy. Vaan pahenee vaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Tää on nyt varmaan turhankin itsestäänselvää, mutta tosi tärkeää olisi varmasti saada kiinni siitä, mikä työuupumukseen johti. Omalla kohdalla oli kyse haasteista esimiehen kanssa, kohtuuttomista vaatimuksista jotka katkeroittivat, ja isosta epävarmuudesta määräaikaisessa työssä. Tuntui että koko ajan piti ylisuorittaa jotta saisi edes pitää sen nykyisen työnsä ja asemansa, ja silti ei ollut takeita mistään. En enää tiennyt halusinko tehdä koko työtä. Sairaslomalla sain jäsennettyä ja nimettyä näitä syitä. Kolmannella yrityksellä löysin hyvän työterveyslääkärin joka otti oikeasti koppia tilanteestani ja kuunteli. Puhuin myös esimiehelle ja läheisille kollegoille, ja mm entiselle esimiehelle josta pidän paljon ja joka oli musta huolissaan. Auttoi valtavasti kun tajusin että en halua tehdä tätä työtä hinnalla millä hyvänsä, vaan että jään työttömäksi tai etsin muita hommia jos tämä käy liian inhottavaksi. Luovuin työtehtävistä ja deadlineista jotka ei olleet voinnin takia mahdollisia ja kerroin melko avoimesti syyksi uupumisen. Yllätyin kannustavista ja empaattisista reaktioista. Keskityin hetken aikaa niihin työtehtäviin joista pidän eniten, ja päätin että tulevaisuuden (esim alanvaihdon) suhteen ei nyt heti tarvitse ratkaista mitään. Uupumus kavensi ainakin mulla kykyä nähdä eteenpäin, tulevaisuutta oli hankala suunnitella. Nyt pari kk pahimman vaiheen jälkeen olo on hyvä. Otan aina yhden työtehtävän kerrallaan työn alle, olen luopunut multitaskauksesta. En tee töitä iltaisin enkä viikonloppuisin ellei ihan erityisesti tunnu hyvältä tehdä niin. Teen mieluummin liian vähän kuin liikaa. Lähityöhön palaaminen on myös auttanut paljon, koska huomaan saavani työyhteisöstä energiaa. Tsemppiä sulle ap, halusin vain jakaa oman tarinani josko siitä tulisi jotain ajatuksia sulle.

Kiitos! ❤️ Minulla saman tyylinen tarina mutta toipuminen alkutekijöissä. Nyt on varmaan se ensimmäinen ryppy toipumisen tiellä, kun olen palannut töihin. Työtehtäviä on kuitenkin muokattu onneksi. Viestisi sai tuntemaan että aika parantaa ja minulla prosessi on vielä kesken. Ja että tulevaisuus voi olla myös valoisa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on nyt varmaan turhankin itsestäänselvää, mutta tosi tärkeää olisi varmasti saada kiinni siitä, mikä työuupumukseen johti. Omalla kohdalla oli kyse haasteista esimiehen kanssa, kohtuuttomista vaatimuksista jotka katkeroittivat, ja isosta epävarmuudesta määräaikaisessa työssä. Tuntui että koko ajan piti ylisuorittaa jotta saisi edes pitää sen nykyisen työnsä ja asemansa, ja silti ei ollut takeita mistään. En enää tiennyt halusinko tehdä koko työtä. Sairaslomalla sain jäsennettyä ja nimettyä näitä syitä. Kolmannella yrityksellä löysin hyvän työterveyslääkärin joka otti oikeasti koppia tilanteestani ja kuunteli. Puhuin myös esimiehelle ja läheisille kollegoille, ja mm entiselle esimiehelle josta pidän paljon ja joka oli musta huolissaan. Auttoi valtavasti kun tajusin että en halua tehdä tätä työtä hinnalla millä hyvänsä, vaan että jään työttömäksi tai etsin muita hommia jos tämä käy liian inhottavaksi. Luovuin työtehtävistä ja deadlineista jotka ei olleet voinnin takia mahdollisia ja kerroin melko avoimesti syyksi uupumisen. Yllätyin kannustavista ja empaattisista reaktioista. Keskityin hetken aikaa niihin työtehtäviin joista pidän eniten, ja päätin että tulevaisuuden (esim alanvaihdon) suhteen ei nyt heti tarvitse ratkaista mitään. Uupumus kavensi ainakin mulla kykyä nähdä eteenpäin, tulevaisuutta oli hankala suunnitella. Nyt pari kk pahimman vaiheen jälkeen olo on hyvä. Otan aina yhden työtehtävän kerrallaan työn alle, olen luopunut multitaskauksesta. En tee töitä iltaisin enkä viikonloppuisin ellei ihan erityisesti tunnu hyvältä tehdä niin. Teen mieluummin liian vähän kuin liikaa. Lähityöhön palaaminen on myös auttanut paljon, koska huomaan saavani työyhteisöstä energiaa. Tsemppiä sulle ap, halusin vain jakaa oman tarinani josko siitä tulisi jotain ajatuksia sulle.

Kiitos! ❤️ Minulla saman tyylinen tarina mutta toipuminen alkutekijöissä. Nyt on varmaan se ensimmäinen ryppy toipumisen tiellä, kun olen palannut töihin. Työtehtäviä on kuitenkin muokattu onneksi. Viestisi sai tuntemaan että aika parantaa ja minulla prosessi on vielä kesken. Ja että tulevaisuus voi olla myös valoisa. Ap

Olen se jolle vastasit. Onpa ihana kuulla! Ehdottomasti tulevaisuus voi olla valoisa, mutta muista että sinun tärkein tehtävä on nyt vielä töihin palattuakin toipuminen, ettei työkyky mene pidemmäksi ajaksi. Etsi joku mieluisa harrastus, joka on silkkaa terapiaa, ei suorittamista. Harrastus saa olla kehittävä, mutta työhön se ei saa liittyä! Ole myös tarkkana työajoista, ettet ala tehdä liikaa. Ole siis itsesi puolustusasianajaja. :) Toivottavasti sinulla on hyvä esimies jonka kanssa voit puhua rehellisesti voinnistasi ja pitää häntä ajan tasalla fiiliksistäsi.

Ainakin mulla esimies selvästi toivoi että lepään, toivun ja se siitä. Mutta toipuminen on tosiaan hidas prosessi, ja on tärkeää ehkä muistutellakin siitä esimiestä aika ajoin ("joudun yhä miettimään tarkasti mitä jaksan"). Ota aikaa sen rauhalliselle pohtimiselle, mitä haluat työltä nyt ja jatkossa. Halaus täältä!

Stressinsietokyky on olematon. Sen kanssa tasapainoilu on vaikeinta, sillä paineen ja stressin alla työskentelyssä olen ollut parhaimmillani.

En tahdo ymmärtää rajojani tai että joudun himmailemaan kaikessa mitä teen. Tiivistettynä en pysty enää elämään sitä touhukasta ja monipuolista elämää, joka on ollut minulle ominaista yli 40 vuotta. Kaikki on tehtävä ikäänkuin hidastettuna.

Toipumiseen on mennyt jo viitisen vuotta. Alan ymmärtää etten taida palata entiselleni lainkaan, ja sen hyväksyminen on järkyttävän vaikeaa. Parhaiten auttaa luonnossa liikkuminen. Oireilen myös fyysisesti, kuten moni muu. Työ ei vienyt voimiani, vaan työpaikan sairas ilmapiiri. Työssä itsessään ei ollut mitään vikaa.