Ei ole helppoa olla sijaisvanhempi

On se hyvä, mutta joskus sitä tuntee olevansa täys mätämuna. Nimittäin kun jatkuvasti näkee juttuja ilkeistä ja ahneista sijaisvanhemmista.

Miten se on väärin, jos rakastaa lasta kuin omaansa? Kun vain tiedostaa, että lapsi saattaa lähteä jonain päivänä. Niin se kuuluu mennäkin. Sijoitetun lapsen pitää sulautua muuhun perheeseen.

Minusta ei olisi sijaisvanhemmaksi, koska rakastaisin sitä lasta väistämättä.

Yhteydenpito seinähulluihin biovanhempiin minua eniten sijaisvanhemmuudessa ahdistaisi/pelottaisi. Sen porukan kesken pätee tosiaan se, että teet niin tai näin, teet aina väärinpäin. 

No kukaan ei pakota olemaan.

Voimia!

Varmasti on vaikeaa. Mutta eikös se ole hyvä, jos pystyy rakastamaan ja pitämään kuin omaansa?

Ei meilläkään enää ole ollenkaan todennäköistä, että lapsi palautuisi biovanhemmille. Tai on oikeastaan varmaa että ei. Lapsi on rakas ja ihan meidän omamme. Noissa aiemmissa "kaikkosketjuissa" oltiin näreissään, että sijaisvanhemmat pitävät lapsia ominaan. Mutta eihän sitä sen enemmän oma voisi olla, jos lapsen hoitaa vauvasta täysi-ikäisyyteen, kuten aika usein tapahtuu. ap

ylös

Onneksi itse olen päässyt jo tasolle, että minulle on aivan sama mitä ulkopuoliset perheestämme ajattelevat. Minä rakastan lasta kun omaani, aivan sama mitä muut siitä sanovat :) Meillä tosin tilanne on sikäli helppo, että viiden sijoitusvuoden aikana ei ole tapahtunut mitään muutosta tai yritystä biovanhempien puolelta ja on suoraan sanottu, ettei enää tässä vaiheessa kotiuttaminen olisi lapsen etu. Tapaamisiakin on vain kerran kuussa ja valitettavasti niistäkin yli puolet on peruuntunut "flunssan" tai "pommiin nukkumisen" takia biovanhemman taholta.