Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mulla on kamala olo, eikä ketään, jolle purkaa...
28.12.2014 |
Tunnen olevani jumissa pikkukaupungista, josta olen aina halunnut muuttaa pois. Opiskelin jo alaa, jota halusinkin, mutta tulin raskaaksi, ja ala on sellainen, ettei pienen lapsen äitinä kannata sitä opiskella loppuun asti (huono työllistyminen).
Olen yksinhuoltaja ja lapseni on nyt 7kk. Etsin asuntoa pääkaupunki seudulta, mutta koen, että olen niin huono, etten uitenkaan saa sieltä asuntoa. No, haen kuitenkin, joten todennäköisesti jossain vaiheessa saamme asunnon sieltä päin.
Äsken mainitsemani huonommuuden tunne onkin se pahin. Katson muiden samanikäisten ihmisten facebook kuvia, ja nään niissä itsevarmuutta, ihmissuhteita, elämän halua ja iloa. Jostain syystä päähäni on iskostunut ajatus, etten ole minkään arvoinen, ja vaikka yrittäisin kuinka, en kuitenkaan saa asioita, joista haaveilen.
Tiedän, että keskityn elämässäni liikaa negatiivisiin asioihin, onhan minulla kuitenkin rakastava perhe, ihana pieni vauva ja hyvä terveys. Ongelma onkin se, etten osaa uuttaa ajattelutapojani.
Kommentit (11)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko ikinä miettinyt että tottakai ihmiset jakavat vain parhaat hetkensä somessa? Ei kenenkään elämä ole ruusuilla tanssimista päivästä toiseen ilman mitään huolia mistään. Lopeta toi itsesääli, aikuinen ihminen..
Minkä ikäinen olet? Onko sinulla ollut aiemmin masennusoireia tai koetko että mielialasi on laskenut lapsen syntymän jälkeen? Yksinhuoltajuus on rankka tikki ja jos satut olemaan nuorehko, voi todellakin tuntua siltä että muut menevät vasemmalta ja oikealta ohi. Anna itsellesi ja pienelle lapsellesi aikaa, keskity siihen että menet ihan vain päivä kerrallaan ja koitat nauttia lapsestasi. Tosin juuri tuossa iässä alkaa se legendaarinen vaihe, jolloin lapsi alkaa kävellä ja kiipeillä, mutta touhussa ei ole mitään tolkkua ja koko ajan saa olla ihan kärppänä ottamassa koppia lapsesta.
Tarvitsisit varmaankin samassa elämäntilanteessa olevia juttuseuraksi ja tueksi. Esim. Yhden vanhemman perheiden liitto tarjoaa vertaistukea ja voit soittaa vaikka tukipuhelimeen ja jutella: http://www.yvpl.fi/tukitoiminta/tukipuhelimet/
Helsingissä toimii todella aktiivisesti Pienperheyhdistys, jolla on valtavasti toimintaa, mm. perhekahviloita, retkiä ja muuta mukavaa ja tärkeää, joten jos olet muuttamassa pk-seudulle, ota tästä toiminnasta selvää: http://www.pienperhe.fi/
Helsingissä riittää asuntoja ja vaikka aluksi joutuisi muuttamaan "ei niin idylliselle alueelle", voi ajatella sen olevan vain yksi etappi elämässä. Pala kerrallaanhan tätä arkea nakerrellaan eteenpäin. Sinä kuulostat rehelliseltä ihmiseltä, joka ei halua hehkuttaa liikoja ja kerätä ihastelua. Ole rohkeasti oma itsesi ja juuri niin hyvä vanhempi kuin vain pystyt, se riittää. Ei tarvitse miettiä muiden postauksia tai viestejä, ne eivät yleensä kerro totuutta. Tsemiä, kyllä säkin pystyt! :) Muutaman vuoden päästä sun lapsesi on niin iso, että se huikkaa sulle ovelta että "mää meen kaverille" ja saat ottaa ihan omassa rauhassa kupin kahvia. :D
sehän siinä onkin, että se itsesääli on tyhmä kierre, josta en oaa irtautua. katon itteeni peiliin ja aattelen, onpa huono ihminen. sitten aattelen, että mitä kamalaa tyhmää itsesääliä, ja tunnen itteni entistä vaikeemmaks.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen siis vasta 22-vuotias, ystävistä ensimmäinen äiti.
No joo, älä nyt vertaa itseäsi niihin Facebook kavereihin. Te ootte nyt ei vaiheissa elämää. Sulla ihana lapsi. Kyllä kannattaa haaveilla ja miettiä tulevaisuutta, mutta älä vertaa niihin kamuihin.v luultavasti todellisuus ei heilläkään ole niin ruusuista kuin miltä näyttää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 10:27"]
Olen siis vasta 22-vuotias, ystävistä ensimmäinen äiti.
[/quote]
Hei, mie olin vuoden nuorempi eli 21 kun sain esikoiseni. Se on oikesti tosi vaikea aika, sillä on jotain ihme paineita elämässä etenemisen suhteen. Minulla oli hirmuinen hoppu opiskelemaan ja opiskellessakin tuntui vaikealta, kun ei kukaan muu joutunut olemaan pois sairaan lapsen vuoksi. Opiskelu oli rankkaa ja tuntui pahalta, kun en pystynyt etenemään samassa tahdissa kuin ne muut nuoret ja lapsettomat. Toisaalta opinnot joustivat, eli en kuitenkaan tippunut kelkasta, meni vain vähän pidempään. Nyt kun katson asiaa 10 vuotta myöhemmin, niin minulla oli selkeästi mieliala matalalla ja kova ahdistus päällä - loppujen lopuksi "ihan ilman syytä".
Minä olin (ja olen edelleen) hyvä äiti, sain opiskeltua, pyöritin kotia jne. Pienen lapsen kanssa elämä vain on astetta haastavampaa ja oikeasti opintojen/työelämän kanssa ei ole mikään hätä! Jos saisin valita uudelleen, olisin toivonut jonkun kertovan minulle nämä asiat, jotta olisin tajunnut olla lapsen kanssa vielä vuoden pidempään kotona. Ihan turhaan remmoin hädissäni opintoja kasaan, vaikka vuotta tai kahta myöhemmin aloitetut opinnot olisivat luultavasti sujuneet huomattavasti helpommin ja vähemmällä stressillä. Ole armollinen itsellesi. Suomessa on paljon opintotarjontaa ja nykyään on tosi paljon esim. joustavia aikuisopintoja ja etä- ja verkko-opintoja, joita voi tehdä omaan tahtiin. Ei sulla ole mikään kiire. :) Voithan tehdä vaikka pienen määrän jotain avoimia opintoja, ihan vain kokeeksi, mutta älä siitäkään ota paineita. Ei sulla ole mikään kiire. Ihan oikeesti. :)
Äläkä missään nimessä vertaa itsesäsi samanikäisiin lapsettomiin kavereihisi, et vain kerta kaikkiaan ole enää samassa elämäntilanteessa! Sinulla on toinen ihminen huolehdittavana ja ne kaverisi saattavat tehdä lapsia vasta 35-vuotiaina, jolloin heille vasta aukeaa pikkulapsiperheen elämän arki. Sinulle tekisi tosi hyvää löytää ikäistäsi mammaseuraa. Älä vertaa itseäsi kavereihin, älä todellakaan. Teidän arkeanne ei voi mitenkään laittaa samalle viivalle lapsettoman kanssa. Sinulla on vastuuta joka aamu ja ilta. Vastaat kuitenkin myös itsestäsi, joten ole armollinen itsellesi, keskity lapseen ja tähän hetkeen. Tee PIENIÄ suunnitelmia. Juo kahvia. Juttele. Hymyile. Ota kuvia sinulle iloa tuovista asioista. Etsi joka päivästä jokin ilon hetki. Katso peiliin ja sano itsellesi "minä olen itselleni tärkeä juuri tällaisena kuin olen, minä olen lapselleni tärkeä juuri tällaisena kuin olen".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lue avartaa kirjallisuutta. Et näe muuta kuin itsesi ja suhteutat kaiken fb-profiileihin.
Useimmat ovat kiiltokuvaa.
Alue: Aihe vapaa
Fb:tä ei kannata pitää minään totuuden torvena, eli ei todellakaan kannata ajatella, että se kertoisi jotakin kovin todellista ihmisten elämistä.
Lisäksi sähän olet todella nuori, sulla ei ole mitään hätää. Ehdit tehdä mitä vain. Mä olen sua 10 vuotta vanhempi eikä mulla ole uraa tai mitään "hienoa". No joo, opiskellut olen kaksi tutkintoa, mutta työt on ihan muita hommia kuin opiskeluihini liittyviä eikä edes vakkarityötä. Kaikki ei aina mene elämässä tietyn kaavan ja standardin mukaan, ja mun mielestä on myös ihan arvokasta tajuta se (ainakin mun mielestä sellaiset ihmiset on aika "suppeita" ja naiiveja, joilla elämä on sattunut menemään tietyn kaavan mukaan ja he sitten kauhistelevat kaikkia, jotka eivät samaa kaavaa noudata).
Kannattaa myös miettiä mitä sinä itse todella haluat. Voi olla, että tiedät sen hyvinkin, mutta helposti käy niinkin, että kun tuntee alemmuutta niin alkaa nähdä ne muiden "saavutukset" aina jotenkin parempina kuin omat saavutukset. Tällöin helposti alkaa luulla haluavansa tiettyjä asioita siksi, että kuvittelee niiden asioiden tekevän itsestä jotenkin arvokkaamman.