Olen reunalla roikkuva mies

Se on vähän dramatisoidusti sanottu, koska en harkitse itsemurhaa, mutta tunteeni ovat olleet pingotettuina pinnassa niin kauan kuin muistan. Ongelmani alkoivat levitä käsiin jo 13-vuotiaana, kun aloin kärsiä selittämättömästä ahdistuksesta, itkuisuudesta ja masennuksesta. Jollakin tavalla se liittyi kyllä kyläkoulun vaihtamiseen kaupunkiin, koulukiusaamiseen ja viranomaisten ahdisteluun, heidän kuvitellessaan minun olevan seksuaalisesti hyväksikäyttävien tai muuten epävakaiden vanhempien uhri. Minulle on sattunut muitakin uskomattomia vastoinkäymisiä, joita sattuu ehkä yhdelle kymmenestä tuhannesta. Tämän johdosta en tunne oloani aivan turvalliseksi edes omassa kodissa ja tunnen aina lievää epäluuloa, kun kirje tulee postiluukusta sisään. Kun kännykkä soi, säpsähdän ja usein äännähdän tuskaisesti post-traumaattisella tavalla. Valitettavasti en edes kehtaa puhua kaikista näistä traumojen syistä, koska niin harva on kokenut niitä, että he eivät osaisi suhtautua niihin oikein. Sen lisäksi minulla on ainakin yksi krooninen sairaus, joka ei näy ulospäin, mutta haittaa jaksamista. 

Minulla on paljon harrastuksia, jotka ovat tosin vuodenaikakohtaisia ja harrastuksissa katselen jatkuvasti kelloa ja toivon jo pääseväni kotiin. En tapaa harrastuksissa sellaisia ihmisiä, jotka voisivat tehdä minut onnelliseksi. Minulla menee monta tuntia päivässä tulevaisuuden suunnittelemiseen, joka ei sitten yleensä johda juuri mihinkään ja toimeentulon menettämisen ja työttömyyden pelko ja stigma on paha. Sain juuri kielteisen työkokeilupäätöksen ja olin lupaavalta vaikuttavassa työhaastattelussa, jonne mentyäni sitten paljastui, että heillä ei ollutkaan tarjottavana juuri mitään, koska he olivat käyttäneet vääriä termejä tarjouksensa kuvailemiseen; selitin heidän harhaanjohtaneen minua mahdollisimman kohteliaalla ja epäsuoralla tavalla. Vapaaehtoistöihin yritän myös todella aktiivisesti vääntäytyä, koska pidän ihmisten auttamisesta ja yritän olla hyödyllinen millä tavalla tahansa. Valitettavasti tällaistakin toimintaa on tarjolla yllättävän vähän, varsinkin miehelle. Näin minulle on suoraan sanottu. Muutenkin yritän ikään kuin jättää positiivisen kuvan ja jakaa hyvää mieltä ympärilleni, vaikka sen jälkeen minulla tulee typerä olo, koska sellaista vastavuoroista karmaa ei ole olemassa. Vasta esim.jännitin useamman päivän lahjan antamista opettajalle, jolla on varmaan yli sata opiskelijaa, mutta kukaan muu ei luultavasti antanut mitään (joulu)lahjaa. Lopulta itse tilannne oli ohi kahdessa sekunnissa ja opettaja ei oikeastaan edes ehtinyt kiittää minua. Kaikesta yrittämisestä huolimatta koen olevani paha ja huono ihminen, joka johtuu kai herkästä perusluonteesta, yhteiskunnan tehtailemista traumoista ja syytöksistä ja työttömyydestä. Näitä vaikeita tunteita on myös todella vaikea käsitellä; vaikka tekisi mieli itkeä, itku ei meinaa tulla muulloin kuin jollekin toiselle puhuessa ja harvoin sitä kehtaa tehdä. Iloa nyt ei niin tarvitse näyttää, jos sitä ei ole. Omaa seksuaalisuutta tulee häveliäisyydestä harvoin ilmaistua, vaikka elokuvissa sekin näyttää olevan iloinen asia enkä tarkoita pornoelokuvia. Olisi mukavaa jos oma spontaanius, rohkeus ja muut kivat ominaisuudet tarttuisivat toiseenkin ja joku kadulla kävelijä lähtisi riemusta kiljuen vaikka karkkiostoksille tai kahville pyynnön voimasta. 

Jostain syystä osaan vetää iloisen ihmisen roolia arkielämässä ihmisten ilmoille mennessä, vaikka minulla on lähes aina paha olla. Minulla ei ole yhtään Suomessa asuvaa ystävää ja parhaiten minuun suhtautuvat keski-ikäiset ja vanhat ihmiset. Aina joskus kohtaan ihanalta vaikuttavan naisen, mutta sitten hän tekeekin yllättävät oharit ja illuusio haihtuu. Toisaalta menee kokonaisia vuosia ilman pienintäkään naiskontaktia. Tämä on näivettänyt jo entisestään haavoittuvan mielenterveyteni vakavalla tavalla; joka ilta menen nukkumaan puolityhjään parisänkyyn ja kuvittelen olevani muuta kuin yksin. Jos olisin löytänyt puolison ja Suomessa asuvia, samanhenkisiä ystäviä, olisin ehkä jaksanut esim.kouluttautua jo jollekin matalan kynnyksen pienipalkka-alalle, vaikka se ei olisikaan oikea vaihtoehto kykyprofiilini kannalta (tai sitten vaihtaa paikkakuntaa parempien mahdollisuuksien perässä). Mutta kun kaikki muu kusee, niin sen tason marttyyriys ei ole onnistunut yrityksistä huolimatta. En ole myöskään mikään taivaita tavoitteleva snobi, joka kuvittelee jonkin tietyn työn olevan itseni yläpuolella ja tämä näkyykin selvästi ammatillisissa yrityksissäni. Asun jo sinänsä ihan OK kaupungissa, mutta voisin muuttaa muualle, jos elämässäni olisi muuta kuin paikallinen turvaverkosto ja suhteellisen lähellä asuvat lähiomaiset. 

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta itseluottamukseni on parempi kuin koskaan ennen, koska olen kuitenkin jo saavuttanut joitakin hyviä asioita ja ajan kanssa saavutukset ja itsetuntemus voivat vain parantua. Olen päättänyt arvostaa itseäni ja olla nöyristelemättä turhaan. En vain voi aina ymmärtää, miksei tämä maailma voisi myös heittää minulle jonkinlaista täkyä ja huomata minunkin olevan ihan hyvä tyyppi. Tuntuu, että ongelmani johtuvat 50% sukupuolesta ja 50% henkilökohtaisista ominaisuuksista ja henkilöhistoriasta/taustoista. Olisi kiva tuntea itsensä onnelliseksi; muita asioita voisi sitten miettiä vähän myöhemmin. 

Tänään voisi käydä vaikka kokiksella/pepsillä baarissa, pelata videopeliä...muutama pieni etätehtävä vielä ja lukuvuosi on pulkassa.

Hyvää joulunodotusta.