En tiedä, mitä voisin masennukselleni tehdä

20 vuotta masennustaipumuksen kanssa ilman hoitoa tasapainoillut nelonen sanoo, että meillä on valtavasti auttanut parisuhdetta se, että on puhuttu levon tarpeesta ja syyllisyydentunteista, joita kuitenkin koen jos toinen vaikuttaa kärsivältä. Mies osaa nykyisin aika hienosti tehdä sellaisia pieniä tekoja, joilla hän välittää huolenpitoaan ja myötämieltään, ja minä olen opetellut sanomaan, kun tarvitsen omaa rauhaa ja velvollisuusvapaata. Ilman sitä hetkellistä riippumattomuudentunnetta alan hiljaksiin upota. Nykyisin en juurikaan ota muutamaa päivää pitempiä takapakkeja, enkä silloinkaan vaivu täyteen kyvyttömyyteen.

Mies on lakannut pelkäämästä huonoja kausiani, koska hänkin nykyisin tietää, että pelkääminen tai hiljainenkin mielenosoittaminen pidentävät niitä, ja rohkeus lyhentää. Itsekään en koe menettäneeni niin paljon, koska fyysiset vaivani ovat kuitenkin rajoittaneet samoja mahdollisuuksia joita masennuskin on minulta vienyt, ja toisaalta se tekee hyvää ammattitaidolleni vaikka välillä aikaa haaskaantuukin. Minusta on myös tullut lämpimämpi ihminen, kun on omaa kokemusta kärsimisestä ja ajattelun ja tunteiden lukoista, ja mies ymmärtää korjaavansa siitä hyödyn. Näen, että hän ihailee minua, vaikka ajoittain turhautuukin oman elämänsä ongelmapaikoissa.

Ap, oletko varma että et tarvitse uutta miesystävää siksi, että sinulla on joku jota kohtaan kokea riittämättömyyttä ja synnintuntoa omista tarpeistasi? Silloin miehen tehtävä on luoda sinulle ulkoinen tunnenäyttämö, joka vastaa sisäistä voimien taistelutannertasi. Ymmärtäväinen mies ei varmaankaan pahastu, jos masennuksesi hoidoksi otat viimehetken varoituksella vapaata ja lähdet koiran kanssa metsään kun siltä tuntuu - jos hän tietää, että sitä psykiatri suosittelee, ja miksi näin tehdään. Se on juuri tuo syvää pinnanalaista häpeää vastaan taistelu tekemällä itsensä välttämättömäksi koko maailmalle, joka jossain vaiheessa tulee tiensä päähän, koska voimat ovat lopussa ja jokainen avuttomuuden hetki päästää häpeän pintaan ja pahentaa rimpuilua. Joka päivä uhri tajuaa, että kuilu vaatimustason ja todellisuuden välillä kasvaa.

Masennus on kuin suonsilmään joutumista. Riuhtominen pitää lopettaa heti, ja miettiä, miten onnistuisi hivuttamaan itsensä vähitellen vaakasuorempaan asentoon, jotta onnistuu kurottautumaan metrin päässä odottavaa oksaa kohti.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2014 klo 09:54"]

[quote author="Vierailija" time="16.12.2014 klo 08:04"]Kuulostaa tutulta... Elämä yhtä suorittamista, eikä mikään tunnu muulta kuin velvollisuudelta...   Mä menen lääkäriin tänään. Sairaslomalle jäin eilen. Ei tää mee ohi, pakko luovuttaa. Mies mulla on ja se nyt sit oli kuulemma valvonut viime yön pohtimassa kuin me oikein pärjätään, jos mä pitkälle saikulle jään. Noh, ilmoitin sille etten oo jäämässä, jos sen yöunet siit on kii. Kai sitä voi jotain nappia ottaa ja toivoa, että se auttaa...  [/quote] Mitäpä jos keskittyisit nyt itsesi hoitamiseen. On ihan normaalia miettiä vakavassa tilanteessa esim. taloudellista toimeentuloa, mutta saathan sairasloman ajalta palkan kuitenkin. Ei itseään pidä uhrata. Ei siitä kruunua saa. Ja kuten aiemmin todettu: mikään lääke ei itsessään paranna. Mikään ei muutu, jos turvaudut vain lääkkeeseen. Ei se kolesterolikaan korjaannu pelkällä statiinilla!

[/quote]

Juu, lähdenpä tästä kruunuani kiillottelemaan sitten. Ei kai mitään järkee siinäkään, että torpassa on kohta kaksi umpiväsähtänyttä? Kolme viikkoa mulla nyt on saikkua. Kai se lääke vähän alkaa siihen mennessä vaikuttaa. Ens vuoden puolella joskus meen sit jollekin psykologille, aikaisemmin ei aikoja saanut.. 

Kyllä se muuttuu se masennus. 

Tekstisi kuulostaa ihan minulta.

olen sinnitellyt tilanteista jotenkin ilman lääkkeitä. Välillä takapakki ja välillä vauhdilla eteenpäin. Joskus jotain uneen vaikuttavia lääkkeitä kokeilin, mutta eivät ne minulle sovi. 

onhan erilaisia  terapiamuotoja...ei tarvitse mennä nyt mihinkään myllertävään terapiaan. Nyt tarvitset voimia tähän hetkeen.

joku kognitiivinen tai hahmoterapia olisi ehkä hyvä, joku vertaisryhmä tai joku neuvoa antava keskustelu. Ehkä ratkaisukeskeinen terapia?

tukinaisessa on avoimia ryhmiä seksuaalista häirintää kokeneille, raiskatuille, insestin uhreille.

naisten kartanossa on keskusteluryhmiä ja luentoja.

kyllä se elämä muuttuu ja elämäntilanteet muuttuu...nyt kun on pienet lapset, niin se vie sinulta paljon voimia. Ja tietenkin se ero syö voimia ja ehkä itsetuntoa, mutta voit aloittaa pikkuhiljaa rakentamaan. Se mikä olisi tärkeää on,  että olet itsellesi empaattinen ja ymmärtäväinen ja salliva. Olet ihan riittävän hyvä juuri sellaisena kuin olet.

elämää tämä on ja tässä on erilaisia tapahtumia ja kausia.

voimia sinulle. Ole armollinen itsellesi.

Voi sua. Paljon voimia. Tunnut vaativan iteltäsi liikaa... Ajan kanssa opit hölläämään. Tee pakolliset, hae apua jos nekin jutut uuvuttaa. Ei ole häpeä pyytää apua. Oliko lapsuudessasi ns.suorittamisen pakko?

Kuulostaa tosi tutulta! Jäin itsekin viime viikolla sairauslomalle, minulla on leikki-ikäinen lapsi joka heräilee useamman kerran yössä, en ole saanut kunnolla nukuttua ainakaan kuukauteen. Uupumusta on jatkunut enemmän tai vähemmän koko syksyn, ja nyt tuntui että raja tuli vastaan. Olen yrittänyt taistella masennusta vastaan, mutta elämä on alkanut tuntumaan tosi harmaalta.

Minulla myöskin lapsuudesta traumaperäiset ajatusmalleja/vääristymiä, joista haluaisin eroon. Nyt olen tiedostanut, että ne edelleen vaikuttavat paljolti elämässäni, muttei auta vaikka joka päivä päässäni pyörittelen asioita ja analysoin. Haluaisin vihdoin jättää kaiken menneen sikseen.

Kovasti tsemppiä sinulle! Itse yritän jaksaa uskoa, että olo tästä vielä paranee ja asioihin löytyy ratkaisu. Koin myös vaikeaksi jäädä sairauslomalle töistä, mutta samalla tuntui ettei muuta mahdollisuutta ole ja että nyt on pakko antaa itselle aikaa levätä. Silti tuntuu vaikealta rauhoittua, kun asiat stressaavat, ei saa kunnolla nukuttua ja olo on koko ajan ärtynyt. :(

Paranee, työllä, ajalla, toisten tuella, mutta myös luovuttamalla liioista vaatimuksistaan. Sen saattaa joutua hyväksymään, että jaksamistaso ei tule olemaan entisensä, aika näyttää. Älä sitä nyt stressaa.

Kyselläänpä nyt vähän. Olisiko mahdollista, että erotuska on saamassa sinut kiinni vasta nyt, ja yrität kaikin voimin juosta, vaikka tiedät jo kompastuneesi senverran hyvin, että kaatumista ei voi enää estää? Eli sulla on kova pelko jostain ja sisäinen ristiriita, kun yrität lisätä kaasua pelastuaksesi, vaikka koko psyyke huutaa jarrua?

Raivostut aikataulutiedusteluista, koska tarvitsisit nimenomaan velvollisuuksien minimointia ja vapautta, jotta voit säädellä itse, minkä verran minäkin päivänä jaksat. Olet edelleen suorittaja-asenteella liikkeellä, sanelet itsellesi korvaavia velvollisuuksia jos joudut jostain luopumaan. Et siis ymmärrä vielä, että niitä itselle asetettavia vaatimuksia on oltava valmis laskemaan hyvinkin paljon. Masennus imee voimat, ja yrityksesi pysytellä arjessa kiinni saattavat tuntua sillä hetkellä hyvältä, mutta kuitenkin kostautua seuraavan päivän lisääntyneenä ahdistuksena.

Liikunta auttaa masennukseen, mutta sinulle sekin on tällä hetkellä suorittamista. Järkevämpää olisi ehkä jättää totinen harrastaminen ja keskittyä käymään koiran kanssa lenkillä. Jos se tuntuu hankalalta, niin lähde lyhyelle lenkille ja anna itsellesi lupa palata. Jos lenkittäminen on stressin lähde, delegoi se vaikka naapurin teinille pikkupalkkaa vastaan osaksi viikkoa.

Mietin vain psykiatrisi sanoja - olet varmaan tosi uupuneen oloinen. Toisaalta, osaatko päästää velvollisuudentuntosi lomalle ilman, että joku (terapeutti) auttaa sinua siinä? Voitko itkeä miesystävälle ahdistustasi, tai jollekulle muulle? Onko edes kuuntelijaa, vaikka et itkeä kehtaisi?

Minkälaiset taustajoukot sinulla on? Miten paljon voit helpottaa elämääsi suhteellisen helposti?

Masennuksen ei tarvitse olla elämäsi suurin onnettomuus ja ykkösvihollinen. Se voi myös olla järjen ääni autiomaassa ja ystävä, joka pakottaa sinut kohtaamaan mörkösi.

Ykkönen ja kolmonen, vaihtakaa säpo-osoitteita. Vertaistuki saattaa olla se paras tuki.

Kuullostaa tutulta!
Masennuin ja paloin loppuun vuoden alussa ja jäin sairaskirjoille huhtikuussa masennuksen ja ahdistuksen takia. Sitten kuoli perheen jäsen, en päässyt hautajaisiin.

Kesäkuussa työnantaja alkoi ahdistella
jättämällä huomautuksia postilaatikkoon.
Työnantaja vaati sairasloma lappua jo
ensimmäisestä poissaolopäivästä sillä lääkäri sairaskirjoitti minut muutaman kuukauden
kerrallaan.

Huhtikuussa aloin hiljattain voida paremmin
lääkityksen vuoksi ja sain tietää, että olin raskaana. Vihdoin 4 vuoden yrittäminen ja
odottaminen oli palkittu! Ilmoitin töihin, että haluaisin palata työpaikalle sillä olen alkanut
voida hieman paremmin. Esimies kuullosti hiukan oudolta puhelimessa ja sopi meille
tapaamisen seuraavaksi päiväksi.

Sinä aamuna kun minun tuli palata töihin voin
huonosti. Vatsaan koski ja yökötti. En
halunnut vielä niin raskauden alussa kertoa
työnantajalle mistä pahoinvointi johtui joten
ilmottauduin sairaaksi (ymmärrän kyllä, että työnantaja varmasti piti tätä vähintäänkin
outona käyttäytymisenä). Noh.. seuraavana
päivänä työnantaja ilmestyi oven taakse ja
erotti minut..

Muutaman päivän olin kuin sumussa ja yritin pitää yhteyttä liittoon ja setviä asiaa. Ajattelin, että ehkä asiat vielä selviää.. Sitten tuli kipu joka tuntui halkaisevan minut kahtia. En
pystynyt seisomaan ja sovalla maatessani
tunsin kuinka veri kasteli alushousuni. Lähdimme kiireellä gynen akuuttiin jossa
todettiin, että minulla oli kohdun ulkopuolinen
raskaus joka piti keskeyttää lääkkein.

Tuon jälkeen ihan muutaman kuukauden sisään poika jouduttiin leikkaamaan, mies joutui sairaalaan ja menetimme uuden asunnon josta olimme jo ehtineet maksamaan
varausmaksun.. pankki kun ei tietenkään voinut myöntää lainaa työttömälle.

Että sellanen mukava vuosi.. välillä tuntuu, ettei elämässä ole mitään järkeä. Joudun nyt etsimään uutta työtä vaikka tuntuu ettei minulla ole mitään annettavaa. En saa nukutuksi öisin ja olen ahdistunut. Lapsen vuoksi on kuitenkin jaksettava.

Toivon vain, että seuraava vuosi olisi valoisampi..

Olen ollut samassa tilanteessa juuri noin puoli vuotta tuskallisen eron jälkeen. Stressaava työ, jossa paljon matkustamista, ero, vaadin itseltäni täydellisyyttä kaikessa... Sain burnoutin ja olin sairaslomalla hetken aikaa. Palasin vanhaan työhön, mutta totesin, etten ikinä pääse masennuksesta eroon, jos jatkan siinä. Vaihdoin samantapaiseen, mutta vähemmän stressaavaan työhön. Meni vuosi, että aloin olemaan taas oma itseni. Burnoutin jälkeen stressinsietokykyni on todella huono. En pysty enää koskaan tekemään 8-4 rytmillä töitä. Onneksi olen saanut osa-aikaista työtä. Olen siinä hyvä ja saan kiitosta. Tunteja en voi lisätä, koska arki on jatkuvaa tasapainoilua. Minulle sanottiin, että joudun käyttämään lääkkeitä lopun elämääni. Masennus kroonistui ja uusi kohdallani aina ilman lääkkeitä. Rupesin sitten urheilemaan rankasti ja syömään terveellisemmin ja niiden avulla olen ollut lähes lääkkeittä jo pari vuotta.

Masennus voi kohdallasi olla ohimenevää ja eroon liittyvää. Toivon, ettet joudu näin rankkaa tietä kulkemaan. Kävin terapiassakin monta vuotta ja se auttoi etenkin sen ymmärtämisessä, miksi masennuin. Ymmärsin, mitkä asiat lapsuudessani altistivat masennukselle ja osaan paremmin välttää haitallisia ajatuskuvioita ja olen nyt itselleni armollisempi. Ymmärrän, että minun pitää ensi sijassa pitää itsestäni huolta, että jaksan hoitaa lapset ja lemmikitkin. Ilman terapiaa olisin tuskin työkykyinen. Suosittelen terapiaa, jos vain saat sitä. Mene, vaikka olisit väsynytkin. Alkuun se on rankkaa. Siitä se sitten lähtee helpottamaan.

Minä löysin lääkkeen. Poltan "kukkaa" pikkiriikkisen viikonloppuisin.

Sama tilanne kuin ap:lla, mutta en ole sairaslomalla ja lapset jo isoja. Olen syönyt monta vuotta ssri-lääkettä joka lakannut puremasta. Toinen lääke puri mutta sivuvaikutukset hirveät.
Töissä eivät tiedä että tässä ekstrovertti kohta luhistuu. En jaksa hakea apua enkä tehdä mitään muuta kuin työt jotka tökkivät. Joskus olen sanonut että olen saikun tarpeessa ja kyllähän työjäljestäkin sen huomaa. Luullaan että tämä on jotain tilapäistä.
Keski-ikäinen on näissä kuvioissa muutenkin pulassa.

Pari asiaa mietityttää tuossa. Avioero keväällä, nyt miesystävä. Miten nämä aikataulut ovat menneet? Olitko suhteissa päällekkäin, vai haitko seuraa liian aikaisin? Kävitkö eron läpi kunnolla? Paikkasitko kipua uudella suhteella? Erosta on vielä niin vähän aikaa, että miten voisit olla jo terve ja jaloillasi?

Paranemisprosessit eivät ole viikkojen mittaisia, vaan kuukausien mittaisia. Tämä vuodenaika ei ole paranemisen kannalta myöskään otollisin. Veikkaan että keväällä voit jo paremmin.

Viisas kirjoitus neloselta t. 9. Ja sähköposti voisi olla hyvä vertaistuki, pitäisi kai olla tilapäinen osoite ensin?

Minä parannuin vaikeasta masennuksesta. Meni vuosia. En ole vieläkään täysin kunnossa.ehken koskaan. Lepää nyt ja voimistu. Halaus sinulle.

Koeta jaksaa. Mulla meni kuusi viikkoa ja sitten alkoi aurinko yhtäkkiä pilkottaa. Olen ollut ahdistunut lapsesta saakka ja aikuisena masennuin traumaattisen elämäntilanteen takia. Sain todella hyvää tukea mtt:n sairaanhoitajalta ja lääkkeet nostivat kuopasta ja jaksoin taas elää ja toimia. Kyllä toivoa on.

Terapiaa voi kyllä ajatella vähän myöhemmin. Se vaatii enemmän kuin keskusteluapu koska terapeutti on itse valittava ja matkat voivat olla pitkät, terapiaan on sitouduttava ainakin vuodeksi kerrallaan ja se on enemmän omaa työtä. Se on myös selkeä taloudellinen satsaus vaikka saa Kelan tuen. Katso ensin esim ensi kevät miten pärjäät lääkkeiden ja keskusteluavun turvin.

Kuulostaa tutulta... Elämä yhtä suorittamista, eikä mikään tunnu muulta kuin velvollisuudelta...

Mä menen lääkäriin tänään. Sairaslomalle jäin eilen. Ei tää mee ohi, pakko luovuttaa. Mies mulla on ja se nyt sit oli kuulemma valvonut viime yön pohtimassa kuin me oikein pärjätään, jos mä pitkälle saikulle jään. Noh, ilmoitin sille etten oo jäämässä, jos sen yöunet siit on kii. Kai sitä voi jotain nappia ottaa ja toivoa, että se auttaa... 

Ja 13 jatkaa. Älä enää vaadi itseltäsi että pitäisi nostaa itseään niskasta. Masennus on tavallaan lahja vaikka se tekee hyvin kipeää javoi olla pelottavaa. Se on mielen viesti sinulle että nyt on käsiteltävä jotain juttuja. Eikä se käsittely ole mitään yksin painiskelua vaan on lupa päästää tuskaa ja surua ulos. Ihmisessä ei ole pakoputkea niin meihin tuppaa jäämään taakaksi asioita joista emme osaa puhumalla vapautua.
Jos kirjoittaminen helpottaa, tee sitä. Täällä on tosin riski saada myös paskaa niskaan joten varjele itseäsi sellaiselta. Sinä tarvitset myötätuntoa ja toivoa.

Psykiatri sanoi että lääkkeet eivät yksin auta. Muutoksia pitää tehdä. Miten elämää ja arkea voi muuttaa niin että jaksaa paremmin? Jos harrastan liikuntaa, olen poikki, ja kotityöt kasaantuvat kun harrastus lohkaisee illasta ison osan pois. Tuntuu että illallakin on kiire. Ruokaa pöytään, iltapalaa pöytään, jälkien siivousta, onko huomiseksi puhdasta vaatetta, koira pihalle. Illalla en jaksa edes telkkaria avata, haluan olla yksin omassa hiljaisuudessani, mutta sekään ei tyydytä. Soitan miesystävälle mekaanisesti hyvänyön puhelun, vaikka olen illalla samanaikaisesti niin väsynyt ja hermostunut, että meinaan joskus räjähtää jos minulta kysytään aikatauluista tai suunnitelmista muutaman päivän päähän. Kun ei meinaa jaksaa kuin tunti kerrallaan. 

En tiedä miksi tätä kirjoitan. Ainakin helpotti vähän, vaikka paljon jäi kertomatta. Avioero keväällä, sitkeässä istuvat traumaperäiset ajatusmallit/vääristymät. Kun ei toisaalta jaksaisi märehtiä vanhoja vaan haluaisi eteenpäin.
Ja koska tästä paranee? Vai paraneeko? Miten? Mikä muuttuu? Mitä minä voin tehdä? 
[/quote]

Anna itsellesi aikaa toipua. Kun nyt olet tunnistanut oman avun tarpeesi ja sitä lähtenyt hakemaan, olet jo aloittanut itsesi hoitamisen vaikka se ei siltä nyt tunnu! Palautuminen maratoninkaan jälkeen ei hetkessä tapahdu!

Itse sain vaikean masennuksen diagnoosin reilu vuosi sitten. Pitkälti ennen sitä lievää masennusta, jota en tietenkään suorittajana edes tunnistanut. Ja tietenkin psykiatrin vastaanotollakin torjuin diagnoosin, vaikka itse olin viikko tolkulla yrittänyt apua saada kun "Mä en ole mä. Joku tässä hommassa mättää, mutta en tiedä mikä." Pitkään psyyke taisteli diagnoosia vastaan ja uskonkin, että vasta lääkehoidon tuoman avun turvin pystyin ylipäänsä hyväksymään sairauden. Onneksi pääsin Kelan kuntoutuspsykoterapiaan - lääkehoito lopetettiin noin puoli vuotta ns. oireettomuuden jälkeen. Itse sain ssri-lääkkeestä hyvän hoitovasteen, kun annosta nostettiin 6 päivän välein. 6 viikon jälkeen diagnoosista olin ns. oireeton. En kuitenkaan vielä ollut valmis palaamaan takaisin työhön ja kovan väänmön jouduin tekemään siitä työterveyshuollossa. Tiedän, että moni joutuu jo tässä vaiheessa takaisin töihin.

Psykoterapiasta koen saaneeni parhaan mahdollisen hyödyn, mutta ilman lääkehoitoakaan en olisi selvinnyt. Psykoterapiasta olen saanut niitä voimavaroja ja selviytymiskeinoja, joita muutokseen tarvitaan. En olisi pystynyt siihen itsekseni ja entisenä suorittajana on kultaakin arvokkaampaa, että pääsin kohtaamaan ne tunteet ja ajatukset, joita olin vuosi tolkulla paennut. Se ei ole helppoa, mutta kun huomaa että ei tapahdu mitään pahaa, vaikka välillä ikävältä tuntuu, on jo monta askelta astunut eheytymiseen päin. Nyt itse tosiaan vuoden olen ollut terapiassa ja ainakin toinen vuosi jatketaan. Päivä päivältä koen vahvistuvani ja selviytymiskeinojen lisääntyvän. Ja mikä parasta - oppii tuntemaan itsensä! Haitallisten ajattelutapojen tunnistaminen ja muuttaminen vaatii työtä, mutta ei ole mahdotonta. Itsellä vielä vuodenkin jälkeen tulee eteen tilanteita, jossa "se vanha minä" pyrkii esiin ja välillä onnistuukin siinä. Itselleen pitää olla kuitenkin armollinen - vain yrityksen ja erehdyksen kautta oppiminen on mahdollista.

Minullakin lähes samanlainen tilanne kuin ap:lla. Ero pitkästä liitosta tuli yllättäen, kun mies löysi uuden, ensin salassa. Itsekin löysin uuden sitten jonkun ajan kuluttua, mutta tuntuu, etten vaan jaksa ja että suhde on laastari. En kuitenkaan kestäisi olla ihan yksinkään, vaikka se olisi varmaan parasta. Olen käsitellyt eroa väärin, alkoholilla. Olen keski-ikäinen ja lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa. Ei vaan jaksa mitään ja ahdistaa ihan älyttömästi. Miesystävä on kovin kiintynyt minuun kuitenkin, enkä haluaisi enää suhdetta laittaa poikki ja kyllähän minäkin hänestä paljon välitän.

Ikävöin exääni ja koska hän ei antanut erolle mitään varsinaista selitystä, en voi käsittää tilannetta. Olen yrittänyt saada häntä kiinni, mutta hän ei vastaa puheluihini, eikä viesteihini. Olimme yhdessä yli 20 vuotta kuitenkin.

Tiedostan, että alkoholi on väärä tapa lääkitä tilannetta, koska sehän vaan pahentaa kaikkea ja masentaa lisää. Siitä on päästävä eroon. Ulkoilu voisi auttaa, mutta pimeys ja kylmyys ei houkuttele yhtään. Tuntuu, etten pääse tuosta vanhasta suhteesta ikinä mielessäni eroon. Se kummittelee mielessäni ihan koko ajan, sekä iltaisin, että myöskin aina aamulla heti herättyäni. Uudelle miesystävälleni en voi puhua tästä, koska sehän loukkaisi häntä. En tiedä, miten jatkaa tästä:(

T:N44v

Minulla vastaavia ongelmia. Ei uskalla ottaa omaa aikaa koska työmarkkinat haastavat myös akateemisille. Nyt ns. pysähdyin ja analysoin tilannetta ja kuuntelen itseäni.