Asperger sosiaalisten tilanteiden kokemuksen puutteena?

Oon tässä miettiny miten mä oon usein elämässä tuntenu olevani pihalla sosiaalisista tilanteista. Jotkut kaveritkin on sanonu mulle, etten aina ihan oo tilanteen tasalla. Oon kuitenkin mielestäni kehittyny erittäin paljon tyyliin viimeisen seittemän vuoden aikana ja monet asiat jotka oli ennen ongelmia, ei enää ole sitä. Joskus olisin voinut uskoakin että mulla on joku lievä asperger, mutta oikeastaan se kaikki onkin ehkä johtunut vain kokemuksien puutteesta.

Pientä historiaa omasta kehityksestä: yläasteella/lukiossa mulla oli pitkälti samat kolme-neljä läheistä kaveria, jotka olin tuntenut jo ala-asteelta. En kyennyt juurikaan luomaan suhteita muihin ihmisiin ja olin tosi pelokas isoissa porukoissa. Kuitenkin joidenkin niiden harvojen ihmisten kanssa, joihin koin voivani luottaa ja joiden kanssa syntyi joku yhteys, pystyin heittämään hyvääkin läppää ja keskustelemaan kohtalaisesti. Mistään varsinaisista sosiaalisista taidoista on paha puhua, mutta toki perus kuulumisten vaihdot jotenkuten onnistui.

Kotona mulla oli nuorempia sisaruksia ja isä, joka toisinaan heittelee sammakoita ja vaikka on sosiaalisilta taidoiltaan periaatteessa hyvä, saattaa myös joskus tehdä kummallisia "etikettivirheitä". Äiti taas on läheisriippuvainen ja varmaan iso syy siihen, että itse olin teini-iässä niin pelokas. En ole koskaan ollut kovin hyvä kommunikoimaan vanhempieni kanssa.

Siinä parikymppisenä huomasin, etten vain tiedä mitä on kommunikoida oikeasti tuntemattomien ihmisten kanssa. Kyllähän siinä perstuntumalla homma voi mennä, jos on toisesta oikeasti kiinnostunut, mutta vaikeuksia tuli jos joku ihminen/tilanne ei kiinnostanut ja piti yrittää silti olla kohtelias. Pikkuhiljaa olen kuitenkin näitä oppinut ja sellaiset tilanteet mitkä ennen olivat outoja, ovat nykyään ihan peruskauraa. Käytännössä olen ollut hyvin erikoinen lievä aspergertapaus, mutta lähinnä sen takia, että en oikeasti ollut oppinut mikä on tapa toimia.

Kotonani vanhempieni ystävyys/sukulaissuhteita leimasi ylikohteliaisuus ja varovaisuus, joka tuntui ahdistavalta. Ei sekään ihan tervettä ollut ja ehkä sekin vaikeutti sosiaalisten taitojen oppimista. Käytännössä siis kun siinä lukioiässä ei juurikaan ollut mitään sellaista normaalia sosiaalista elämää (vain vanhoja ystäviä jotka ymmärtävät sua vaikka et sanoisi edes mitään), jossa niitä sosiaalisia taitoja olisi voinut kehittää, niin eihän ne nyt siitä kehity, vaan jäät sellaiseksi ysiluokkalaiseksi, joka osaa lähinnä sanoa kiitos ja anteeksi ja auttavasti katsoa silmiin. Eihän ne taidot mistään kehity itsestään. Kyllähän joku 12-vuotias on tunneälyltään yleensä jo aika korkealla tasolla, mutta ymmärtääkö hän aikuisten sosiaalisen kommunikoinnin kaikki aspektit, kuten sanalliset vihjeet, merkitsevän hiljaisuuden, puhumattakaan vaikka sellaisesta jallittamisesta, jolla yritetään saada toinen kehumaan itseään? No ei varmasti.

Muilla vastaavia kokemuksia tai ajatuksia?