Lue keskustelun säännöt.
Köyhä/syrjäytynyt/sairas, koetko seurakunnan omaksesi?
10.10.2021 |
Olen itse yllä mainittuja. Olen kristitty, mutta minulla ei ole seurakuntayhteyttä. Uskonnollisesti koen siis kuitenkin luterilaisen kristillisen seurakunnan vastaavan ajatusmaailmaani.
Mutta koen, että minulla on tietty kynnys mennä seurakunnan toimintaan mukaan. Köyhänä, sairaana, huono-osaisena. Olen saanut vaikutelman, että seurakunta koostuu suuremmaksi osaksi hyvin toimeen tulevista ihmisistä, kun puhutaan aikuisista. Mitä tekisin siellä ihmisenä, jolla ei ole enää kunnon työkykyä, realistisia hyviä näkymiä tässä yhteiskunnassa elämiseen? Ihmisenä, jonka energiat menevät hengissä selviytymiseen, joka ei jaksa kauheasti hymyillä tai small talkata, tai olla innostunut ja iloiten jakaa evankeliumin ilosanomaa? Ihmisenä, joka on myös osittain katkeroitunut, enkä pidä sitä mitenkään ihmeellisenä asiana tai kamalana luonnottomana tilana.
Kokemuksia, näkemyksiä muilta?
Kommentit (40)
Ap, ymmärrän mitä puhut. Olen itsekin syrjäytynyt, masentunut, elämäkolhima ihminen, joka ei edes sovi mihinkään lokeroon; onhan minulla korkeakoulutus ja ulkoiset puitteet kunnossa, enkä ole päihteiden orja.
Kirkko huolehtii reppanoista, "niistä", ja sitten on "me normaalit" , eli ne ihmiset, joita kuvailit tyypillisiksi seurakuntalaisiksi.
Esim. me, sinä ja minä, emme kuulu kumpaankaan ryhmään. Emme ole kirkon avu(stukse)n kohteita, mutta emme myöskään sen tukipilareita.
Itse en ole enää kymmeniin vuosiin odottanut saavani yhtään mitään mistään ihmisten yhteisöistä. Minulla on "vain" Jumala/Jeesus. Toivon ja rukoilen, että Jumala armahtaa minua ja antaa elämäniloa ja -halua, missä muodossa tahansa. Yleensä olen sitä saanutkin, pieniä rippusia, yllättäen. Harvemmin Jumalan tuki on tullut ihmisen muodossa. En tiedä, miksi minun kohdallani on näin. Jumala tuntee sinut ja minut, ja antaa apunsa miten parhaaksi näkee.
Siunausta syksyysi! ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen huomannut saman. Puheiden lähtökohta on aina keskiluokkainen elämä. On kiirettä, perhettä ja työtä. Entä jos päivät ovatkin tyhjyyttä täynnä, näillä saarnaajilla ei ole sanottavaa ei ole mitään sanottavaa sellaisiin tilanteisiin. Maan hiljaisia ei ole näiden ihmisten maailmassa, vaikka he istuisivat ihan siinä etupenkissä (useimmiten kuitenkin takapenkissä).
Toinen ääripää onkin sitten äärimmäinen kääntymyskertomus (kerrotaan usein vapaissa suunnissa). On ryypätty ja rellestetty kaikin tavoin, kunnes tullaan uskoon. Ei tämäkään kertomus puhuttele tavallista yksinäistä, jonka arjen kohokohta on käynti kirjastossa.
Haluaisin myös löytää seurakuntayhteyden, mutta tuntuu vaikealta. Kaikissa kirkkokahvikeskusteluissakin ensimmäinen kysymys koskee useimmiten "minkäs alan ihmisiä olet" eli aina oletetaan että kaikki ovat töissä. Jospa joskus keskustelun voisi avata jollain toisella tavalla.
En. Ulkokultaista porukkaa ainakin tässä meidän kunnassa, en jaksa sellaista kaksinaamaisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä sen verran, että minusta tuntuu usein myös siltä, ettei pappien ja muiden seurakunnissa puhuvien ihmisten puheet yllä kokemusmaailmaani. Ihan siitä syystä, että papit ovat yhteiskunnan hyväosaisia, hyvin toimeen tulevia, he elävät aivan eri maailmassa kuin minä. He puhuvat käytännössä sen takia ihan eri kokemusmaailmasta käsin.
Hyväosaisuudella voidaan käsittää myös sosiaalinen turvaverkko: perhe, sukulaiset, ystävät, tuttavat, kaverit. Yksinäisiä on kumminkin paljon kirkossa ja kotonaan. Tuntuu hölmöltä kuunnella joka vuosi saarnattavan "yksinäisten ahdingosta", jolle kirkko ei kumminkaan tee mitään. Messusta lähdetään oman perheen pariin tai sinne tyhjään kotiin. Ketään ei kiinnosta.
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman. Puheiden lähtökohta on aina keskiluokkainen elämä. On kiirettä, perhettä ja työtä. Entä jos päivät ovatkin tyhjyyttä täynnä, näillä saarnaajilla ei ole sanottavaa ei ole mitään sanottavaa sellaisiin tilanteisiin. Maan hiljaisia ei ole näiden ihmisten maailmassa, vaikka he istuisivat ihan siinä etupenkissä (useimmiten kuitenkin takapenkissä).
Toinen ääripää onkin sitten äärimmäinen kääntymyskertomus (kerrotaan usein vapaissa suunnissa). On ryypätty ja rellestetty kaikin tavoin, kunnes tullaan uskoon. Ei tämäkään kertomus puhuttele tavallista yksinäistä, jonka arjen kohokohta on käynti kirjastossa.
Haluaisin myös löytää seurakuntayhteyden, mutta tuntuu vaikealta. Kaikissa kirkkokahvikeskusteluissakin ensimmäinen kysymys koskee useimmiten "minkäs alan ihmisiä olet" eli aina oletetaan että kaikki ovat töissä. Jospa joskus keskustelun voisi avata jollain toisella tavalla.
Kiitos tästä vertaistuesta! Olet asian ytimessä!
❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, ymmärrän mitä puhut. Olen itsekin syrjäytynyt, masentunut, elämäkolhima ihminen, joka ei edes sovi mihinkään lokeroon; onhan minulla korkeakoulutus ja ulkoiset puitteet kunnossa, enkä ole päihteiden orja.
Kirkko huolehtii reppanoista, "niistä", ja sitten on "me normaalit" , eli ne ihmiset, joita kuvailit tyypillisiksi seurakuntalaisiksi.
Esim. me, sinä ja minä, emme kuulu kumpaankaan ryhmään. Emme ole kirkon avu(stukse)n kohteita, mutta emme myöskään sen tukipilareita.
Itse en ole enää kymmeniin vuosiin odottanut saavani yhtään mitään mistään ihmisten yhteisöistä. Minulla on "vain" Jumala/Jeesus. Toivon ja rukoilen, että Jumala armahtaa minua ja antaa elämäniloa ja -halua, missä muodossa tahansa. Yleensä olen sitä saanutkin, pieniä rippusia, yllättäen. Harvemmin Jumalan tuki on tullut ihmisen muodossa. En tiedä, miksi minun kohdallani on näin. Jumala tuntee sinut ja minut, ja antaa apunsa miten parhaaksi näkee.
Siunausta syksyysi! ❤️
Siunausta myös sinulle syksyysi! Kiitos kun jaoit kokemuksesi joka myös resonoi minussa. Osasit kuvata asiantilan hienosti.
Joskus tällaisissa tilanteissa huomaa ryhtyvänsä esittämään itseään paremmassa valossa kuin onkaan ja sitten se oma käytös rupeaa ärsyttämään. Että miksi en voi tulla tänne sellaisena kuin olen. Miksi pitää yrittää esittää jotain yhteiskunnan tukipylvästä, kun ei sellainen ole. Kelpaan Jeesukselle, mutta en muka tänne? Tätä ajatusta vastaan on kuitenkin vaikea taistella, jos siihen ei saa tukea muulta seurakunnalta. Vaikea tilanne.
Siunausta sinulle AP. Otit tärkeän asian esille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jeesuksen seurakuntaan kuuluu se, joka tekee Jumalan tahdon.
En, koen aina siellä olevani syntinen ja riitämätön heille mitenkään, tunnen itseni epärehelliseksi jatkuvan utelun ja kyttäämisen johdosta. Ei siis kotoinen ja hyväksytty olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä köyhä, syrjäytynyt tai sairas. Olet tervetullut seurakuntaan kunhan muistat maksaa kiltisti kirkollisverosi ja ymmärrät alisteisen asemasi meihin ylivertaisiin papiston edustajiin nähden. Me olemme valitut ja eliittiä sinä edustat alhaista rahvasta.
- leipäpapit-
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut saman. Puheiden lähtökohta on aina keskiluokkainen elämä. On kiirettä, perhettä ja työtä. Entä jos päivät ovatkin tyhjyyttä täynnä, näillä saarnaajilla ei ole sanottavaa ei ole mitään sanottavaa sellaisiin tilanteisiin. Maan hiljaisia ei ole näiden ihmisten maailmassa, vaikka he istuisivat ihan siinä etupenkissä (useimmiten kuitenkin takapenkissä).
Toinen ääripää onkin sitten äärimmäinen kääntymyskertomus (kerrotaan usein vapaissa suunnissa). On ryypätty ja rellestetty kaikin tavoin, kunnes tullaan uskoon. Ei tämäkään kertomus puhuttele tavallista yksinäistä, jonka arjen kohokohta on käynti kirjastossa.
Haluaisin myös löytää seurakuntayhteyden, mutta tuntuu vaikealta. Kaikissa kirkkokahvikeskusteluissakin ensimmäinen kysymys koskee useimmiten "minkäs alan ihmisiä olet" eli aina oletetaan että kaikki ovat töissä. Jospa joskus keskustelun voisi avata jollain toisella tavalla.
Voi tosiaan olla, että monet papit tapaavat työnsä kautta vain mainitsemiasi ryhmiä. Heidän pitäisi ryhdistäytyä ja liikkua kaikenlaisten ihmisten joukossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missään nimessä ap sun ei kannata mennä ai ainakaan ns vapaisiin suuntiin eli helluntaiseurakuntaan tai vapaakirkkoon. Olen niissä ollut ja niissä halveksitaan köyhiä. Kukaan ei tule tervehtimään ja rauhaa sanomaan sinulle. Uskovaisen pitää olla terve, kaunis, hoikka, menestynyt työelämässä, muuten ei Jumala ole sinua siunannut.
En ole itse uskovainen edes tapatasolla, joten hieman sivusta huutelen. Kirkolle - tai ainakin Jeesuksen opeille - voisi olla hyväksi hyödyntää enemmän maallikkopuhujia, ihan kaikenlaisia. Kirkon nykyinen toiminta, jota pyörittää vauras johtoporras (kun puhutaan globaalisti) ja tukevan keskiluokkainen papisto, tuskin voi OIKEASTI asettua sen heikommassa asemassa olevan lähimmäisensä asemaan. Moni kadottaa seurakuntayhteytensä, lopulta uskonsa. Näin ulkopuolelta touhu näyttää todella irvokkaalta hurskastelulta, kun ennemmin keskitytään vainoamaan ei-heteronormatiivista RAKKAUTTA, kuin että käytettäisiin resurssit kaikenlaisten ihmisten kohtaamiseen. Päät niin syvällä perseissä, ettei tosikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missään nimessä ap sun ei kannata mennä ai ainakaan ns vapaisiin suuntiin eli helluntaiseurakuntaan tai vapaakirkkoon. Olen niissä ollut ja niissä halveksitaan köyhiä. Kukaan ei tule tervehtimään ja rauhaa sanomaan sinulle. Uskovaisen pitää olla terve, kaunis, hoikka, menestynyt työelämässä, muuten ei Jumala ole sinua siunannut.
Lisääthän listallesi vanhoillislestadiolaiset. He ovat suomalainen menestyskultti ajalta, kun amerikkalaiset menestysteologiset eivät vielä olleet meitä saavuttaneet.
Onko ev.lut. seurakunnassasi aamupalatoimintaa tai ruokailua pientä korvausta vastaan, diakoniatyön järjestamänä?
Näissähän pidetään monesti myös hartaushetki ja kävijät ovat hyvin monenlaisia, laidasta laitaaan. Matalan kynnyksen paikka aloittaa.
Ikävä kyllä se on niin, että ihminen on ihminen seurakunnassakin kaikessa vallanhimossaan ynnä muussa. Jos sinulla ei ole yhtään ihokasta, mutta toisella on kymmenen, niin ei ne sitä yhtä ihokasta silti anna vaikka olisi miten uskovaisia. Siksi olen itse ihan skeptinen koko homman suhteen. Muutenkin ärsyttää se omahyväinen paremmuudentunto, joka näitä vaivaa kun veisaavat virsiään.
Vierailija kirjoitti:
Missään nimessä ap sun ei kannata mennä ai ainakaan ns vapaisiin suuntiin eli helluntaiseurakuntaan tai vapaakirkkoon. Olen niissä ollut ja niissä halveksitaan köyhiä. Kukaan ei tule tervehtimään ja rauhaa sanomaan sinulle. Uskovaisen pitää olla terve, kaunis, hoikka, menestynyt työelämässä, muuten ei Jumala ole sinua siunannut.
Kiitos neuvosta. Kuulostaa kamalalta. Omasta mielestäni menestysteologia ei ole raamatullista saati psykologisesti tervettä. -ap
Eräs pappi sanoi "mitäpä oot tehnyt saadakses tuon" kuultuaan sairaudestani.
Seurakunnan piirissä on paljon kiusaamista.
En mene uudestaan, jos kohtaan tuollaisia ikäviä asioita.
Ei helluntaiset tai vapaakirkkolaiset mielestäni sen pahempia ole kuin muutkaan tässä asiassa. Menestysteologeja on monissa paikoissa, mutta ei onneksi kaikissa. Helluntailaisissa on myös paljon ns. pohjalta nousseita, joten voi olla myös ymmärrystä muuhunkin kuin keskiluokkaiseen elämään.
Jatkan vielä sen verran, että minusta tuntuu usein myös siltä, ettei pappien ja muiden seurakunnissa puhuvien ihmisten puheet yllä kokemusmaailmaani. Ihan siitä syystä, että papit ovat yhteiskunnan hyväosaisia, hyvin toimeen tulevia, he elävät aivan eri maailmassa kuin minä. He puhuvat käytännössä sen takia ihan eri kokemusmaailmasta käsin.