Mikä auttaisi, kun aviomiehen seura ei kiinnosta?

Kyllä meilläkin oli aluksi hauskaa, ensimmäiset 10 vuotta. Mutta nyt tuntuu toisinaan, että vedän perässäni perunasäkkiä. Tavallaan olenkin jo luovuttanut, enkä jaksa vetää sitä säkkiä enää. Olen alkanut elää ns. omaa elämääni ja menen ja tulen ja yritän itse nauttia.

Itsekin olen eroa miettinyt, haluaisin kivan nauravaisen elämäni takaisin. Mutta kauhistuttaa kaikki kauhutarinat siitä kuinka ero vaikuttaa lapsiin. Ja pelkään myös sitä, että mieheni ei sitä kestäisi, vaan jotain kamalaa tapahtuisi. Siinäkin yksi perunasäkki vedettäväksi :(

ap

Minusta tuntuu, että minulla ongelma on neurologinen. Olen muutenkin lyhytjännitteinen ja helposti kyllästyvä, joten miksipä olisin ihmissuhteissa erilainen? Tosin parhaat ystävät ovat säilyneet vuosikymmeniä, mutta mies kyllästyttää niin kympillä, että olen hautonut eroa ihan vaan sen takia, että pääsisin eroon tästä jatkuvasta vitutuksesta.

Mikä tuossa nyt sitten on ongelma? Eihän teidän tarvitse siellä yhdessä nököttää, vaan jos sinua kiinnnostaa mennä, voit mennä kuten olet tehnytkin, ja mies voi olla kotona jos hän kerran tykkää olla siellä. 

Meillä toisinpäin, minä olen kotihiiri ja mieheni meneväinen, mutta ei tämä meillä ainakaan mikään ongelma ole, kun mies osaa mennä ilman minuakin.

Ehkä ongelma on se, että minusta olisi ihanaa jos olisi sellainen tunne, että on ihanaa mennä kotiin. Mutta ei ole. Odotan vaan kotona, että pääsen sieltä pois. Se siinä on ongelma. Mä kuitenkin ajattelisin, että kodin pitäisi olla se maailman paras paikka jossa voi rentoutua.

ap

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 12:18"]

Ehkä ongelma on se, että minusta olisi ihanaa jos olisi sellainen tunne, että on ihanaa mennä kotiin. Mutta ei ole. Odotan vaan kotona, että pääsen sieltä pois. Se siinä on ongelma. Mä kuitenkin ajattelisin, että kodin pitäisi olla se maailman paras paikka jossa voi rentoutua.

ap

[/quote]

Koetko, että tuo ettei kotiin ole mukava mennä on kiinni miehestäsi, joka on siellä? Vai onko sittenkin vain jonkinlaista omaa levottomuutta. Jos olisit yksin, olisiko sinusta sitten mukavampi mennä kotiin ja olla siellä? 

Se on jotain levottomuutta. mutta olen paljon levollisempi kotona silloin, kun olen yksin (tai siis lasten kanssa). Lapset ei siis ole minkäänlainen ongelma minulle, ovat jo isoja ja kaikki menee niiden kanssa hyvin.

Toisaalta sitten taas, kun mies on poissa, ikävöin häntä silloin. Mutta kun tulee kotiin, en ikävöi yhtään.

Ota tästä sitten selvää

ap

Itehän tuon olet ukoksesi ottanut. Miten se nyt on niin huonoksi muuttunut, eikö se ollut silloin aikanaan maailman paras. Parisuhdeneuvontaan tai erotuomarin pakeille. Ei tee lapsillekaan hyvää, jos tunnelma kotona on huono. Vaikkette riitelisi, niin kyllä mukulat vaistoaa, jos eivät välinne ole kunnossa.

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 12:18"]

Ehkä ongelma on se, että minusta olisi ihanaa jos olisi sellainen tunne, että on ihanaa mennä kotiin. Mutta ei ole. Odotan vaan kotona, että pääsen sieltä pois. Se siinä on ongelma. Mä kuitenkin ajattelisin, että kodin pitäisi olla se maailman paras paikka jossa voi rentoutua.

ap

[/quote]

Luulisi, että tylsänkin miehen kanssa edes rentoutuminen kotona onnistuisi. Edes sen jälkeen, kun on itse ollut menossa ja seikkaillut koko päivän, jolloin ei enää erityisiä virikkeitä kaipaa.

Tuskin se mies siitä miksikään on muuttunut, hyvä mies se on ja hyvä isä. Ehkä minä olen itse muuttunut ja kaipaan jotain elämää. Ja minua vähän rasittaa myös se, että olen miehelleni ainoa elämä. eli hänellä ei ole muuta elämää ja perhe on hänelle kaikki mitä on. Ja hän sitten on siitä vähän jotenkin "kateellinen", että mulla on niin paljon kaikkea muuta elämää ja menoa. Vaikka ei sitä paljon mullakaan ole.

Kaipaan sellaista elämää, että toisen kanssa olisi hyvä ja iloinen meininki. Ei sitä, että puhutaan päivän aikana kymmenen lausetta :(

ap

Sama ongelma. Minulla tosin sen taustalla on pitkä huono vaihe parisuhteessa, eli riitaisuutta ja rasitusstressiä puolin ja toisin. Nyt mies on rauhoittunut eikä enää stressaa minua koko aikaa kiukuttelullaan, mutta nyt huomaan että koko mies jotenkin etoo minua jo olemassaolollaan. Vaikka järjen tasolla kyllä osaan arvostaa monia asioita hänessä. Ongelmaksi olen diagnosoinut sen, että jotenkin toivoisin miehen voivan tehdä minut onnellisemmaksi, vaikka eihän hän voi. Ehkä minua on auttanut eniten se, että olen tajunnut ihan oikeasti, että jokainen on oman onnensa seppä, enkä voi odottaa mieheltä mitään muuta kuin sitä, että hän ei ole aggressiivinen ja osallistuu perheen arkeen ja elatukseen. Tuskinpa kukaan muukaan mies tuon kummenpaan pystyisi. Jos saisin lottovoiton, ostaisin kyllä välittömästi itselleni jugend-kaksion keskustasta ja viettäisin siellä vähintään puolet ajastani.

Ihan just näin minullakin. Onko se loppuelämä sitä sitten, että tyydytään siihen, että mies osallistuu kodinhoitoon, lasten kasvatukseen ym. Eikö se mies ole enää minua varten ollenkaan? Enkä minä ole häntä varten? Toisaalta mieheni odottaa minulta myös enemmän (=seksiä). Mutta ei minua seksi voi vähempää kiinnnostaa, miten se voisikaan kiinnostaa, kun muukaan ei kiinnosta. Mitä sitten tapahtuu, kun lapset on aikuisia ja asuvat muualla? Miten sitä sitten selviää mistään nauttien ja ilman ahdistusta?

ap

[quote author="Vierailija" time="01.12.2014 klo 12:23"]

Se on jotain levottomuutta. mutta olen paljon levollisempi kotona silloin, kun olen yksin (tai siis lasten kanssa). Lapset ei siis ole minkäänlainen ongelma minulle, ovat jo isoja ja kaikki menee niiden kanssa hyvin.

Toisaalta sitten taas, kun mies on poissa, ikävöin häntä silloin. Mutta kun tulee kotiin, en ikävöi yhtään.

Ota tästä sitten selvää

ap

[/quote]

Oletkohan minun vaimoni?

Meillä on selkeästi samat oireet vaimolla. Olen yrittänyt päästä suhteestamme puhumaan, jotta asialle voitaisiin jotain tehdä. Vaimoa ei puhuminen kiinnosta. Ilmeisesti pelkää, että kupla puhkeaa jos ongelmat tunnustaa. Enhän minä nyt sentään niin tyhmä ole, etten ongelmien olemassa oloa olisi huomannut. En vaan voi niille yksin mitään tehdä. Minulla puhkeaa kohta otsasuoni, jos ei asioista voi puhua.

Minä olen samassa tilanteessa täällä, huomaan asuvani täydellisen vastakohtani kanssa. Aluksi kaikki toimi, meillä oli jopa hauskaa ja tehtiin yhdessä kaikkea. Nyt kun meillä on lapsia, niin miestä ei kiinnosta mun kanssa yhdessä touhuilu vaikka olen monesti vinkannut että järjestää lapsenvahdit, jotta päästään yhdessä johonkin. Sanoo kyllä, että olisihan tuo kiva lähteä, muttei tee asialle mitään. Minä olen se, joka ne lapsenvahdit hommaa (hänen vanhempansa asuvat tosi lähellä, mun vanhemmat satojen kilometrien päässä) ja tekemistä järjestää. Alkaa tuntua rasittavalta vetää tuota yhtä perässä, olis kiva olla joskus itse se jota vietäisiin paikkoihin ja jolle järkättäisiin yllätyksiä.

Lapset on vielä niin pieniä, etten ole vakavissani eroa miettinyt, mutta en kyllä tässä tilanteessa halua esim. naimisiin kun en voi kuvitella olevani loppuelämääni hänen kanssaan. Hyvä mies muuten, täydellinen isä, mutta ei mua varten kai kuitenkaan.

Meillä auttoi 7kk:n asumusero