Lue keskustelun säännöt.
Voi miten jaksan taas tukea ystävää?
24.11.2014 |
Hänen isänsä kuolinpäivä, siis vuosipäivä, lähestyy ja tiedän jo, millä tavalla sitä päivää tai viikkoa sitä ennen ja jälkeen vietetään: itkien, masentuen, soitellen minulle, miten on raskasta ja miten ei kestä jne. En jaksa enää kuunnella. Minusta täytyy kestää se, että vanhemmat poistuvat ajasta ikuisuuteen. Se on elämän kulku. Kuulostan kovalta, mutta näin koen. Surullinen saa olla, kun isä oli kovin rakas, mutta vähitellen täytyy koota itsensä ja muistella isää ilman masentumista ja viikon itkua.
Kommentit (12)
Siitä on 7 tai 8 vuotta ja hänen isänsä oli silloin yli 70-vuotias. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai tuo enää ole ihan tervettä? Kyllä itkeä saa mutta kyllä 8 vuodessa pitäisi jaloilleen päästä, ainakin yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäs jos ehdotat että pidätte "itkuillan" jossa kaverisi saa itkeä ja olla surkea mutta muina päivinä asiaa ei jauheta? Ja muille illoilla mukavaa ohjelmaa, vaikka teatterissa tai elokuvissa käynti, kauneushoitola/hieroja yms.
Terapiaa minäkin suosittelen. Vaikka sinä oletkin ystävä, sinun ei tarvitse olla ystävällesi terapeutti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin mutta muu osa vuodesta menee paremmin?
Karmeaa. Kyllä nyt aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää että kaikki kuolee joskus, vanhukset todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.. Ei ole ollenkaan normaalia tuollainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli 6 vuotta sitten 36 vuotiaana. Olin 12. Kyllä itken vieläkin, ja pari kuukautta sitten itkin kaverille isäni syntymäpäivänä:(
Surullista jos joku ajattelee, kuten ap..
Miksi hän suree juuri silloin? Eikö isää ole ikävä muulloinkin yhtä paljon? Tuo surun ajoittaminen vaikuttaa kyllä rituaalinomaiselta toiminnalta. Olen itse menettänyt nuoren sisaren, ja muistan kyllä kuolinpäivön, mutta ei minun ikäväni helpota viikko sen jälkeen.
Kuinka kauan tästä in?