Onko sinulle ollut vaikeaa "hyväksyä" lasten kasvaminen isoiksi?

Vaikeinta oli kai silloin kun lähtivät ekalle luokalle. Jotenkin se näky, pieni ihminen& iso reppu, on jäänyt muistoihin.

Ei ole ollut aikaisemmin vaikeaa mutta nyt kun esikoinen täyttää huomenna 18v. niin tunteet ovat jotenkin hämmentyneet. Näinkö äkkiä tämä nyt meni, on haikea olo ja samalla hienoa että voi jo vähän hellittää otetta ja antaa elämän kantaa.

Täälläkin haikeaa. Vanhempi 11v ja nuorin 7v. Tosin ihanassa iässä ovat nytkin, en vaan haluaisi että aika kuluu ja heistä tulee teinejä ja sitten aikuisia. Aika menee niin nopeasti, vastahan esikoinen syntyi.

On vaikeaa. :) Tänään herättelin pienintä, ja katsoin kuinka mielettömän suloiselta tuollainen unenlämmin taapero näyttää, kun hän venyttelee pieniä pulleroita raajojaan. Minusta tämä aika, kun lapset ovat pieniä, on elämän aivan kaikkein parasta aikaa. Haluaisin että tämä jatkuisi aina vaan. Mutta tietenkään en tiedä, millaista on kun lapset ovat kasvaneet, tämä on vaan tällainen äidin itsekäs ajatus, että saisinpa aina hoivata ja helliä. 

Todellakin on vaikeaa! Lapseni ovat nyt 15 ja 13 ja olen rehellisesti aika masentunut, kun ymmärrän että elämän paras aika on ohi. Lapset ovat olleet minulle kaikki kaikessa eikä omia varsinaisia intohimoja tai harrastuksia ole. Surullista on.

Ajoittain hämmentävää, kun isommat pojat ovat jo minun pituisia. Toisaalta olen kiitollinen siitä, miten ihanat lapset minulla on ja murrosiät ovat olleet helppoja. Pojista on todella paljon myös apua ja olen äärettömän ylpeä, miten hyvät välit meillä on.

Minä katselin ilolla lastemme kasvamista ja irtautumista omaksi yksilökseen. Nyt jo aikuisten lasten äitinä voin kertoa, että vanhemmuus on kuitenkin asia, joka seuraa läpi koko elämän. Se vain muuttaa muotoaan, mutta ei häviä. 

Vanhemmuus on tosiaan myös eräänlaista luopumista ja siitä syntyy haikeuden tunne.

Uudenlainen ihana aika koittaa lastenlasten myötä:) Ja taas uusi luopuminen heidänkin kasvaessaan.