Sisäpiirit lasten harrastuksissa
eli aihe josta ei pahemmin puhuta. Osa vanhemmista tuntee toisensa etukäteen, ja kummasti heidän lapsensa "edistyvät" nopeammin harrastusryhmässä. Sisäpiiriläisten lapset ryhmäytetään keskenään ja kas, heillä on harrastuksessa valmis kaveriporukka, joka viettää myös vapaa-aikaa yhdessä. Minulta kesti hetken tajuta tämä kuvio, ja se miksi oma lapsi tuntui jäävän ulkopuoliseksi kerta toisensa jälkeen. Eipä kiinnosta enää viedä lasta harrastukseen, josta jää vain paha mieli.
Eipä muuta tänään.
Kommentit (9)
Jääkiekossa varsinkin tuntuu olevan tämä sisäpiiriläisyys tärkeää. Sisäpiiriläisten pojat saavat enemmän pelejä, peliaikaa ja yleensäkin tietoa joukkueen asioista. Isät "rapsuttelevat" toistensa selkiä ja edistävät näin omiensa eteenpäin vientiä. Vi****aa lapsen puolesta, koska mitään et voi.
Täällä kans sisäpiiri poikien jalkapallossa. Pelaajia on niin paljon. Tytöillä parempi tilanne.
Juuri jääkiekossa meilläkin. Tietyt iskät ovat halunneet valmentajiksi ja huoltajiksi juuri että pääsevät vaikuttamaan oman NIko-petterinsä uraan. Iskän oma ura jääkiekossa on aikoinaan jäänyt vaihtopenkillä istuskeluun ja nyt oma pikkumussukka on niin lahjakas että. Seuraava #8. Voihan kukkanen.
Asumme keskikokoisessa kaupungissa, jossa vaan yksi jääkiekkoseura. Valmentajaiskät vievät eteenpäin omia poikiansa. Lahjakkaat savustetaan ulos, niin oma keskinkertaisuus ei näytä pahalta kun ei ole huippuja mukana. Kateus siitä että joku on oikeasti lahjakas ja voi jopa erottua joukkueesta yksilönä. Pois isävalkut, tilalle ulkopuolisia valmentajia, niin paljon oikeudenmukaisempi kohtelu. Voi kun voisikin vaihtaa seuraa.......
Riippuu missä harrastaa. Esim tyttäreni harrastaa ratsastusta ja siellä opetetaan parhaiten vain niitä jotka ovat opettajan lellikkejä
Meidän poika putosi jääkiekossa alempaan tasoryhmään, vaikka isänsä oli jojo. Kukaan perheessä ei ole itkenyt asiasta, eikä poika varsinkaan. ;) Hän on hyvä lajissaan edelleen, mutta nyt ei muu treenaus ole niin motivoivaa kuin luistelu ja mailatekniikka. Jumppaa, veryttelyä ja lenkkeillyä pitäisi harjoittaa omaehtoisesti enemmän. Rakastaa lajia, mutta elämässä on muutakin.
Helposti sisäpiiriä niissä poikien joukkuelajeissa, joissa isät huseeraavat (vähintään joukkueenjohtajina ja huoltajina, usein vähintään apuvalmentajina, jossei valmentajinakin). Tyttöjen lajeissa ei välttämättä olekaan sitten niin paha, kun isät eivät toteuta siellä omia unelmiaan. Yksilölajeissa ei ole tuota ilmiötä samoin, koska tulokset ovat selkeästi nähtävissä lapsikohtaisesti. Mutta varmasti niitä valmentajien lemmikkilapsia sieltäkin löytyy. Mutta väitän silti että se lapsi pärjää lajissa kaikesta huolimatta jos on oikeasti hyvä ja sitoutunut treenaamaan, sekä käyttäytyy hyvin. Aina tulos ei näy heti, mutta ajan saatossa näkyy.
Mun veli pelaa jääkiekkoa omanikäisissääm AAA-tasolla ( tasot siis yhdestä A:sta kolmeen. AAA on se "kovin"). Heidän joukkuessaan pelaa yksi valmentajan poika, joka on vuotta nuorempi. Ei siinä mitään, poika on ihan taitava. Mutta niin paljon pienenpikokoinen kun muut, että oikeasti jää jalkoihin. Fysiikka ei vaan vielä riitä. Paljon järkevämpää olisi pojan pelata oman ikäisissään, pärjäisi paljon paremmin. Mutta kun ne vanhempien tavoitteet vaan menee lapsen parhaaan edelle...
Jaa a, empä ole tullut tuota ajatelleeksi, kun oma lapseni vielä vauva. Rupesin kuitenkin miettimään, että saattaisi tulevaisuudessa meillä käydä, koska olen muualta tänne pikkukaupunkiin muuttanut, eikä itselläni ole täällä vielä ystäviä tai kavereita.