Mihin suuntaan tämä vie??? Kokemuksia?
Mitä ihmettä teen, siskot? Minulla on ihana mies ja lapset, mutta kesän aikana on vaarallisesti alkanut tuntua siltä, että 10-vuotinen suhteemme on vaakalaudalla.
Taustastamme sen verran, että perusonnellinen avioliittomme koki valtavan kolauksen pari vuotta sitten, kun minä ajauduin henkilökohtaisen kriisin seurauksena pettämään miestäni. Pian sen jälkeen hänkin petti minua, mutta päätimme vielä yrittää uudestaan.
Uuden alun kuherruskuukausi kesti melkein vuoden. Meillä oli toivoa ja iloa, koko maailma syleili uutta ja onnistuvaa rakkauttamme. Toisen lapsemme syntymä viime keväänä muutti minun osuuttani tässä asetelmassa. En ole vauvan syntymän jälkeen jaksanut olla onnellinen eikä kiinnosta tsempata miehen takia. Arki pienten lasten kanssa rullaa kohtuullisesti, mutta minusta on ikään kuin pyyhitty pois syvempi ulottuvuus, joka pystyisi tuntemaan ja käsittelemään asioita.
Omaa oloani ja pettymystä itseeni pahentaa miehen korostunut tyytyväisyys kaikkeen. Mies on hyvä isä, arvostettu ammattilainen ja sietämättömyyteen asti uuteen alkuumme yhä uskova aviomies. Hän on tullut uskoonkin, ja kai se on sitten antaa motivaatiota olla niin täydellinen. En käsitä, miksi miehen mielestä pettämiskriisimme on ohi, miksi hän haluaa antaa anteeksi ja rakentaa suhteen uudelleen. Itse kun olen aivan eri planeetalta. Olen minäkin näitä asioita halunnut, mutta silti en pääse tapahtunesta yli.
Kävimme muutaman kerran parisuhdeterapeutillakin, ja uskoa huomiseen oli. Johonkin se usko vain on minulta kadonnut. :( Vihaan itseäni virheitteni takia. En voi antaa itselleni anteeksi enkä saa enää otetta onnellisuudesta. Olen koettanut puhua miehelle fiiliksistäni, mutta ei hän oikein ymmärrä niitä. Hänen mielestään takerrun menneisiin, joista pitäisi osata päästää irti.
Jokin minussa pelkää myös sitä, että saattaisin uudestaan päätyä pettämään - jos en muuten, niin todistaakseni itselleni miten paska olen.
Hirveää, miten negatiiviselta tämä viesti kuulostaa nyt kun sen luen. Ei elämäni nyt koko ajan näin kamalaa ole! Kuten sanoin, arki rullaa. Mutta fiilikseni parisuhteesta ovat aika paljon tätä nyt.
Antakaa nyt hyvät mammat vinkkejä, miten saan itseni tokeentumaan vai onko toivo turha.
Kommentit (8)
Mielestäni tuo viimeinen lauseesi paljastaa kaiken. Sinulla on oikeasti hyvä parisuhde ja perhe, mutta itsesi pitäisi saada vielä tokeentumaan - ymmärtämään, että se onni lähtee itsestä sisältäpäin ja sinun pitäisi sanoa itsellesi (myös sille pettäneelle) käsipäivää ja olla sinut sen kanssa.
Parisuhdeterapia on tietty yksi vaihtoehto, mutta ehkä voisit etsiä itsellesi myös hyvän yksilöterapeutin, joka saisi itsesi näkemään itsenäsi ja sinuiksi sen kanssa. Kuulostaa siltä, että miehesi on jo sinulle anteeksi antanut mutta sinä itse et ("vihaan itseäni virheitteni takia. En voi antaa itselleni anteeksi") Eihän sellainen ihminen voikaan olla onnellinen, joka vihaa itseään - omaa itseään kun ei voi juosta karkuun.
Kun on vuoden ikäinen pikkulapsi perheessä, äiti on vielä ihan hyydyksissä siitä vauvanhoidosta yms. Silloin se arki on sitä hiljaista puurtamista. Siinä sitten vielä painolastina syyllisyyttä ja itseinhoa.
Melba kirjoittaa fiksusti:
Mielestäni tuo viimeinen lauseesi paljastaa kaiken. Sinulla on oikeasti hyvä parisuhde ja perhe, mutta itsesi pitäisi saada vielä tokeentumaan - ymmärtämään, että se onni lähtee itsestä sisältäpäin ja sinun pitäisi sanoa itsellesi (myös sille pettäneelle) käsipäivää ja olla sinut sen kanssa.
Parisuhdeterapia on tietty yksi vaihtoehto, mutta ehkä voisit etsiä itsellesi myös hyvän yksilöterapeutin, joka saisi itsesi näkemään itsenäsi ja sinuiksi sen kanssa. Kuulostaa siltä, että miehesi on jo sinulle anteeksi antanut mutta sinä itse et ("vihaan itseäni virheitteni takia. En voi antaa itselleni anteeksi") Eihän sellainen ihminen voikaan olla onnellinen, joka vihaa itseään - omaa itseään kun ei voi juosta karkuun.
Itsehoitovinkkinä: muistele sun ja sun miehen välisiä hyviä aikoja, sitä millaiset fiilikset hän sai sussa aikaan... josko jotain palautuisi mieleen, ja ottaisi tulta uudelleen?
onko puolisosi lapsesi isä vai rakastajasi.
Teetä dna-testit ja asia selviää ja pääset jatkamaan elämääsi joko miehesi kanssa tai ilman. Sun seksiseikkailut oli niin liki mahdollista hedelmöitysaikaa että epävarmaa on kuka sen lapsen isä on.
Haluan ja en halua tehdä niin. Hankalaa.
Varmasti tämä vauva-aika vaikuttaa osaltaan fiiliksiini. Olen aika väsynyt tuon 5-kuisen yökukkujan hoitamiseen.
Kerroit, että miehesi on tullut uskoon, on antanut anteeksi, on onnellinen ja haluaa jatkaa ja rakentaa suhdettanne uudelta pohjalta.
Sinä taas olet katkera itsellesi, olet väsynyt yövalvomisiin, muistelet mennyttä huonoa aikaa, omaa virhettäsi, miehen kostoa.
Tässä on minusta se ristiriita. Mies on ollut jo pitkään ilmeisesti valmis jättämään mustan vaiheen elämässänne taakse, sinä et. Kannat kenties syyllisyyttä siitä, että sinun ongelmasi ja pettämiseen ajautuminen aloitti koko aviokriisin. Mies "vain" kosti. Et osaa antaa itsellesi anteeksi, vaan mieluummin ruoskit itseäsi ja pilaat koko liiton, ihan vain siksi että saisit ansiosi mukaan.
Mutta kuulepas rouvaseni. Sinä olet arvokas ihminen, rakastettava ja rakastettu. Anna itsellesi armoa. Usko, että miehesi on kaiken sinulle anteeksi antanut. Tee samoin: ymmärrä, että olet vajavainen ihminen, joka ajautui syystä tai toisesta loukkaamaan rakastaan. Ymmärrä, että se ei tarkoita sinun olevan paha tai huono tai kelpaamaton. Jokainen meistä tekee virheitä, toinen isoja, toinen pieniä. Yhtä vajavaisia kaikki.
Minäkin suosittelisin yksilöterapiaa. Pariterapia tuossa vaiheessa, jossa miehesi on asian käsitellyt ja on valmis jatkamaan puhtaalta pöydältä ei varmasti ole hedelmällistä, koska ongelma ei minusta ole teidän suhteessa, siinä ettetkö rakastaisi ja haluaisi vastaanottaa miehesi rakkautta vaan siinä, ettet pysty itseäsi rakastamaan, arvostamaan ja antamaan anteeksi. Lisäksi vauva-ajan ylenpalttinen väsymys sumentaa kenen tahansa äidin arvostelukykyä ja ajatusmaailmaa ja kaikki näyttää helposti mustalta.
Armo on se avainsana. Anna sitä itsellesi. Mies on sen jo tehnyt kummankin suhteen: sinun ja itsensä. Ehkä miehelläsi vielä tilannetta helpottaa se uskoontulo, hän on saanut antaa elämänsä Herran käsiin ja vastaanottaa anteeksiantamuksen lahjan.
vaikka et sitä pyytänytkään.
Mielestäni sinä voisit ollä äärimmäisen onnellinen, jos miehesi on antanut sinulle anteeksi. Jos tuo anteeksianto on aitoa ja pettämisesi on menneisyyttä miehesi puolelta, kuten ymmärsin, niin sinua rakastetaan todella paljon. Sinut halutaan pitää osana perhettä ja sinua arvostetaan niin paljon, että kanssasi halutaan olla vanhuuteen asti perhe halutaan pitää yhtenäisenä, koska se on paras vaihtoehto. Tätä pitää arvostaa, sillä nyt se on koeteltu vaikeuksissakin, ja sinut on hyväksytty virheinesikin parhaaksi ihmiseksi ja osalliseksi peheeseesi.
Itse tiedän että korvien välissä olevia lukkoja on hyvä avata terapiassa/psykologilla/vaikka tarvittavalla lääkityksellä (tilanteesta riippuen), ja puoli vuotta on varsin lyhyt aika kasata itsensä. Anna siis itsellesi aikaa, sillä perhe on voimavara, joka teidänkin tapauksessa näyttää kantavan yli pahojen aikojen ja tulee tekemään niin jatkossakin, luota mieheesi.
Tunteitaan ei tule peitellä, eikä pelätä, ne kaikki tulee käydä läpi sellaisena kuin ne tulevat. Anna itsellesi aikaa sillä uskon että voit kokea olosi kotona turvalliseksi ja sinusta välitetään. Rakkaudessahan on kyse myös siitä, että halutaan ja päätetään rakastaa (niin myötä kuin vastamäessä).
Älä säikähdä tunteitasi, vaan hakeudu tarpeen vaatiessa ammattiauttajan juttusille ja pure oma sisäinen maailmasi sinne. Arvioi mielessäsi mitä kaikkea on menetettävissäja mitä voisit muka mielestäsi saavuttaa tulevaisuudessa.
Varmasti kyse on myös synnytyksen jälkeisestä elämänmuutoksesta ja mahdollisista hormonimuutoksista.
Mikäli, kuten ymmärsin, arvostat miestäsi ja asiat on periaatteessa OK, niin tällaisilla asioilla on tapana loksahdella paikoilleen, kunhan osaa oikeassa kohtaa olla itselleen armollinen ja tunnistaa tarvitsevansa aikaa. Älä aseta itsellesi ulkopuolisia paineita.
Tiedät varmaan kokemuksesta että väsymys saa ihmisen kokemaan ahdistuksen tunteita, väsymyksestä et ehkä pääse sormia napsauttamalla eroon, mutta lääkityskin voi olla varsin hyvä työkalu tilanteessasi. Rohkeasti keskustelemaan.......
minusta kuulosta lapselliselta inisijältä. Jos asiat kerran ovat hyvin, anna niiden olla. If it ain't broken, don't try to fix it! Jotkut ihmiset varmaan valittaisivat vaikka saisivat samana päivänä lottovoiton ja keksisivät syöpälääkkeen (okei, jos jälkimmäinen tapahtuisi, ei lottovoittoa enää tarvittaisi...). Myönnä että olet karmea valittaja ja luovu tuosta ikävästä piirteestä itsessäsi - keskity hyvään jokaisessa päivässä ja märehtimisen sijasta keksi tapoja ilahduttaa perhettäsi ja miestäsi.
niin takana voi olla tuoreen äidin väsymys, perheen lapsiluvun myötä muuttuneet roolikuviot tai synnytyksen jälkeinen masennus.