Lapsi päiväkotiin - miten minä kestän?
Hiukan alle 2-vuotias lapsemma aloittaa päiväkodin ensi vuoden alussa. Tai no kyse on enemmänkin ryhmiksestä. Kyseessä siis yksityinen tosi pieni päiväkoti, jossa 17 lasta. Saadaan pidettyä hoitopäivät lyhyinä ja perjantait ovat kotipäiviä.
Itseäni ahdistaa kamalasti, vaikka tiedän, että muita vaihtoehtoja ei ole. En nyt jaksa selittää tilannetta juurta jaksain, mutta on siis selvitetty ensin kaikki mahdollisuudet saada apua mummista, yritetty saada perhepäivähoitajaa jne. ja kitkutettu pitkään yhden palkalla ja minä alan olla tilanteeseen tosi väsynyt. Tiedän, että tarha tulee helpottamaan tiettyjä asioita arjessamme. Lapsi on luionteeltaan reipas ja kovin sosiaalinen ja ollaan vauvasta asti käyty erilaisissa kerhoissa ja on ollut hoidossa sukulaisilla, ei siis vain minulla. Siltikin tuntuu pahalta, kun suhteeni lapseen on kuitenkin niin symbioottinen ja rakastava.
Tiedän, että vanhemman pitäisi hillitä itsensä ja tehdä niistä eroista lapselle mahdollisimman turvallisia. Silti pelkään, että masennun ja itken silmät päästäni enkä saa työpäivien aikana mitään aikaan ja kaikki menee vain huonommin ja huonommin.
Miten tätä aikuisen eroahdistusta voi helpottaa? Miten kauan perheellä kestää, ennen kuin hoidossa käyminen alkaa tuntua arkiselta jutulta?
Ei siitä ehkä mitenkään hirveästi tarvitse selvitä. Siihen tottuu kuukausien myötä. On ihan normaalia, että ensimmäiset ajat molemmat ovat shokissa, molemmat itkevät ja molempien pävät kuluvat toista ikävöiden. Kun minä vein omat lapseni hoitoon, meitä oli siinä muitakin äitejä samassa tilanteessa, ja kaikkia itketti aamuisin. Se oma lapsi herättää niin suuren suojeluvietin, että tuntuu pahalta jättää hänet ihan tuntemattomien ihmisten hoitoon. Ja joo, työntekijät ovat toki alansa ammattilaisja, mut meistä itse kukin on alansa ammattilainen ja tietää ettei se ole tae mistään eikä suojaa työntekijää esimerkiksi loppuunpalamiselta ja tympiintymiseltä ja näiden lieveilmiöiltä.