Lue keskustelun säännöt.
Vielä kerran: Rautavaara ja Katri Manninen PODCAST RADIO HELSINKI
31.10.2014 |
Minusta tämä haastattelu oli hyvä ja olen aivan samaa mieltä Katri Mannisen kanssa. En puolustele tekoa, se on järkyttävä ja mietityttää/itkettää edelleen, mutta pystyn samaistumaan äitiin koska olen itsekin ollut uupunut ja vailla vaihtoehtoja lasten valvomisten kanssa hoitaessani yksin kahta alle kolmivuotiasta joista toinen kärsi kovasta koliikkioireilusta. En ole suunnitellut lasteni tappamista, mutta olen ollut niin väsynyt etten ole osannut hakea apua; olen ollut vailla vaihtoehtoja, suorittanut äitiyttä viimeisillä voimillani. Itkenyt, tiuskinut lapsille ja tehnyt asioita jotka kaduttavat nyt.
Kommentit (7)
Eipä joillakin ole harmainta hajua asettua narsisti-äidin lapsen saappaisiin. Muutenkin ihan hukassa taas lapsen oikeudet näissä keskusteluissa. Murhaaja tämä ihminen on. Ennen kaikkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas olen täysin samaa mieltä Ulla Appelsinin kanssa.
Rautavaaran järkyttävä tragedia on herättänyt vilkasta keskustelua. Sosiaalisessa mediassa leviää kirjailija Katri Mannisen koskettava kirjoitus, jossa hän kertoo olevansa pahoillaan siitä, että niin moni tuomitsee Rautavaaran tuhoisan kolarin ajaneen äidin.
Manninen kirjoittaa voivansa kuvitella, miltä Rautavaaran äidistä on tuntunut, vaikkei tekoa hyväksykään.
Manniselle täytyy nostaa hattua rohkeudesta: hän puhuu harvinaisen avoimesti omasta väsymyksestään. Siinä mielessä kirjoitus on tärkeä.
Manninen on ehdottoman oikeassa siinä, että jokainen uupunut äiti tarvitsee apua – mutta hän on väärässä vihjatessaan, että jokaisessa uupuneessa äidissä voisi uinua tappaja. Ei uinu.
Uupunut äiti voi masentua. Hän voi vaipua sängyn pohjalle, josta ei pääse enää ylös. Hän voi jättää lapsensa pesemättä, ruokkimatta ja hellimättä. Hän voi pahimmillaan jopa lyödä ja hänellä voi olla itsetuhoisia ajatuksia.
Mutta lähtökohtaisesti hän ei tapa rakkaimpiaan. Omien lasten tahallinen surmaaminen on niin äärimmäinen, kauhistuttava ja lopullinen teko, että yksikään tavallinen äiti ei sitä tee pelkän uupumuksen takia.
Sen sijaan esimerkiksi narsistiäiti voi tappaa. Psykiatrisen vankisairaalan vastaavan ylilääkärin Hannu Lauerman mukaan suurin osa perhesurmien tekijöistä on narsistisia ja sairaalloisen itsekeskeisiä persoonallisuuksia, joille perheenjäsenillä ei ole arvoa, vaan perhe on osoitus omasta osaamisesta tai asemasta.
Ylen haastatteleman Lauerman mukaan perhesurmaajien motiivit ovat itsekkäitä ja normaali, aito rakkaus perhettä kohtaan loistaa poissaolollaan. Tämä on tärkeää ymmärtää, jos ja toivottavasti kun vastaavia tragedioita halutaan jatkossa yrittää estää. Potentiaalinen lastensa surmaaja tuskin löytyy tavallisten uupuneiden äitien joukosta – mutta sen sijaan riski voi piillä esimerkiksi erotilanteessa narsistisessa ja/tai depressiivisessä miehessä/naisessa, jolla on läheisiään kohtaan poikkeuksellisen voimakas omistushalu. Tällainen henkilö ei yleensä itse edes halua apua, koska narsismi estää avun hakemisen. Siksi läheisten ja tuttavien tulisi kiinnittää vaaran merkkeihin huomiota.
Perhesurman selittäminen äidin uupumuksella on väärin, koska silloin paitsi syyllistetään uupuneita äitejä entisestään, myös suljetaan silmät muilta mahdollisilta syiltä: esimerkiksi juuri narsismilta tai voimakkaalta psykoosilta, joka voi myös Lauerman mukaan olla joskus taustalla. Tuolloin tekijä on menettänyt todellisuudentajunsa täydellisesti.
Rautavaaran tapauksessa me emme vielä tiedä, mikä oli motiivi kauheaan tekoon. Ehkä lopullista syytä ei saada selville koskaan, koska äitiä ei enää voida kuulla. Se tiedetään, että taustalla oli muun muassa eroaie ja riitoja lastenhoidosta. Äidillä oli myös talousongelmia: häneltä oli yritetty periä useiden tuhansien eurojen edestä velkasaatavia ja äiti myös riiteli oikeudessa vanhimman, 6-vuotiaan, lapsensa huoltajuudesta. Tällä oli eri isä kuin 2- ja 1-vuotiailla lapsilla.
Mitkä näistä asioista vaikuttivat tekoon, on vaikea sanoa, eikä äidin mielentilaakaan voi enää tutkia. Voi jäädä ikuiseksi arvoitukseksi, oliko äidillä Lauerman mainitsemia ongelmia vai ei.
On tietenkin helppo uskoa, että Rautavaaran äiti oli väsynyt. Se tuskin tilannetta ainakaan helpotti. Mutta on melkoista yksinkertaistamista ajatella, että näin hirvittävä rikos voisi kummuta pelkästä uupumuksesta.
Tavallaan on toki ymmärrettävää, mistä monelle – varsinkin äideille - syntyy halu puolustella ja selitellä Rautavaaran tekoa. Äidin tekemää lasten surmaa on niin kauhea ajatella, että sille halutaan löytää inhimillinen syy. Halutaan ajatella, että äiti ei voi olla paha – vaikka voi.
Äidin tekemä lasten surma nostaa esiin myös sen monen äidin sisällä uinuvan kammottavan pelon, jota ei kukaan koskaan sano edes ääneen. Kun äiti tappaa lapsensa, moni kysyy kuiskaten ja kauhuissaan itseltään: olisinko minä voinut tehdä noin? Olisinko minä voinut/voisinko minä kyetä tuollaiseen hirviömäiseen tekoon?
Rautavaaran tragedia voi herättää eloon jo menneet pimeät hetket, jos niitä on äidillä ollut: se voi muistuttaa synkistä öistä, valvotuista tunneista ja ahdistuksesta ja taistelusta väsymystä vastaan. Se voi muistuttaa siitä jättimäisestä vastuusta, joka jokaisella vanhemmalla on siitä sairaalasta kotiutuvasta pikkuruisesta nyytistä. Se muistuttaa meitä kaikkia myös siitä suunnattomasta vallasta, joka meillä aikuisilla pieniin ihmisiin on.
Katri Manninen kirjoittaa voivansa samastua Rautavaaran äidin tunnetilaan: väsymykseen ja kauheisiin ajatuksiin. Moni muukin varmasti voi. Manninen ei ole ainoa äiti, jolla on joskus ollut kammottavia ajatuksia päässään. Mutta niistä kammottavista ajatuksista on valovuosien matka siihen konkreettiseen, kammottavaan tekoon: hengen riistämiseen omilta lapsilta.
Rautavaaran surmaaja teki hirvittävän ja tietoisen valinnan: hän ajoi bussin ohi, käänsi autonsa, painoi kaasua ja ajoi tahallaan bussia päin. Kyydissä kolme viatonta uhria, etupenkillä 6-vuotias, joka on ehkä ehtinyt tajuta kaiken. Ja kyllä: se hirviömäinen teko meillä on oikeus tuomita. Eikä unohdeta, että teko on erittäin julma myös bussissa olleen lasten isän kannalta.
Jos olet uupunut äiti, hae rohkeasti apua. Sinä tarvitset sitä. Sinun lapsesi tarvitsevat sitä. Mutta älä pelkää: sinä et ole tappaja. Etkä ole sinäkään, uupunut isä. Tosin isien tekemiä perhesurmia ei koskaan pelkällä uupumuksella selitetäkään.
Minä taas en oikein ymmärrä, miksi Katri vetää ihan normaalin uupumisen (kyllä, useimmat äidit ovat uupuneita jossan vaiheessa, ja joo, se on kamalaa ja siinä näkee itsestään sen puolen jota ei haluaisi nähdä, mut se on silti vaan elämää) ja lastensa tappamisen välille yhtäläisyysmerkit ihan kuin näillä olisi mitään yhteistä. Aivan kuin hän olisi jotenkin jäänyt niin kiini siihen omaan uupumiseensa ja sen aiheuttamaan järkytykseen ettei elämä sitten ollutkaan hallinnassa kuin hän olisi halunnut, että hän näkee kaiken ympäristössään tämän yhden, omassa elämässään käänteentekevän traumaattisen elämäntilanteen kautta. Sellainen tunne minulla tulee, kun olen lukenut joka toisesta naistenlehdestä Mannisen väsymyksestä ja levy ei näytä tässä vuosien varrella vaihtuneen yhtään mihinkään. Että missä vaan nainen on tehnyt jotain tuomittavaa, niin Manninen kokee olevansa kaikkien tunteiden tulkki koska hälläkin oli tämä Uupuminen.
Minä olen ollut uupunut, kaikki kaverini ovat olleet joskus uupuneita äitiyteensä, väkivaltaisiakin äitejä olen nähnyt, itsekin olen ollut sellainen vaikka en lapsiani ole lyönytkään, mut kyllä siitä on vielä valovuoden verran matkaa siihen että tappaa lapsensa. Ne on niin eri mittaluokan asioita, niin eri maailmasta, ettei terve äiti uupuneenakaan sellaista tee. Jos siellä taustalla jo on tuhoava käytös, niin se ei liity siihen että elämäntilanne oli raskas, vaan ihminen olisi käyttäytynyt tuhoavasti joka tapauksessa, etsinyt siihen vain oikeutuksen sitten jostain muusta asiasta.
Nyt vittu oikeesti Katri, entisenä rinnakkaisluokkalaisena kyllä senverran sut muistan että tiedän tasan tarkkaan että et pysty samaistumaan narsistiseen psykopaattiin. Helvetti pitääkö jonkun aina jollain tragedialla kerätä mukamas irtopisteitä ja huomiota itselleen.
Kun lukee näitä kommentteja herää kyllä oikeasti huoli: Järkyttävä lynkkaus mentaliteetti ja viha valloillaan.
Emme tiedä varmuudella mikä onnettomuus- äitiä vaivasi, mutta SAATTAA olla että väsymys, hoitamaton synnytyksen jälkeinen masennus tms. Nämä oireet aiheuttavat psykoosia.
Olen lukenut Appelsinin kirjoituksen, mutta se oli mielestäni kylmää tekstiä ihmiseltä joka osaa ainoastaan tuomita ja toistella " hullu narsisti"- fraasia.
Syy miksi itse olen samoilla linjoilla Katri Mannisen kanssa on oma kokemus. En ole ajatellut tappavani lapsiani mutta olen psykoosipäissäni toistellut mantraa "en kestä enää, pakko päästä pois". Ei se ole lopulta kovin kaukana murhaamisesta?
Syy miksi linkkasin tuon podcastin oli lähinnä Katri Mannisen asialliset perustelut ja syyt kirjoitukseen.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.10.2014 klo 11:56"]
En ole ajatellut tappavani lapsiani mutta olen psykoosipäissäni toistellut mantraa "en kestä enää, pakko päästä pois". Ei se ole lopulta kovin kaukana murhaamisesta?[/quote]
ON, se on valovuoden päässä murhaamisesta. Se on niin kaukana murhaamisesta kun olla ja voi ikinä !
Itse olen suunnitellut nuorena itsemurhaa, hyvin hyvin lähellä käynyt, olin aivan loppu, ikinä ei tullut edes mieleen että ketään muuta olisin tappanut.
Masentunut ja ahdistunut ihminen ei kilahda niin että tappaa viattomat lapsensa, se vaatii aina psykopaattisia luonteenpiirteitä, joko lapsuuden traumoista johtuvia tai aivojen otsalohkon fyysistä vauriota.
Sitäpaitsi tästä tapauksestahan on jo tullut ilmi että akalla on aiemminkin ollut psykopaattisia taipumuksia ja on hyvin tunnekylmä ihminen.
http://mkasvukipuja.blogspot.fi/2014/10/kun-aiti-ei-enaa-jaksa.html
"Nuoret naiset tekevät itsemurhia Suomessa enemmän kuin missään muualla Euroopassa. Tämä on ilmiö, josta vaietaan ja jota ei edes välttämättä tiedosteta. Samaan aikaan kun muiden väestöryhmien itsemurhat vähenevät, nuorten naisten itsemurhakuolleisuus kasvaa. Mistä tämä ilmiö johtuu? "