Koulutusta, kokemusta ja silti tunne ettei osaa

Mielenkiintoinen ketju. En ole ennen kuullutkaan mistään huijarisyndroomasta, mutta kun googletin, tunnistan itsessäni piirteitä siitä. Olen viittä vaille valmis DI.

Aina sanotaan, että asiat tulee jostain lapsuudesta. Enpä tiedä, minä en keksi mitään sellaista kohtelua, joka olisi tällaisen aiheuttanut. Sen sijaan muistan ns. aina pitäneeni itseäni vähän tyhmänä ja muita huonompana. Toisaalta omat vanhempani käyttäytyivät niin myös, pitivät itseään muita huonompina.

[quote author="Vierailija" time="28.10.2014 klo 22:34"]Aina sanotaan, että asiat tulee jostain lapsuudesta. Enpä tiedä, minä en keksi mitään sellaista kohtelua, joka olisi tällaisen aiheuttanut. Sen sijaan muistan ns. aina pitäneeni itseäni vähän tyhmänä ja muita huonompana. Toisaalta omat vanhempani käyttäytyivät niin myös, pitivät itseään muita huonompina.
[/quote]

Jännä. Meillä taas vanhemmat eivät pitäneet itseään huonompina tai minä itseäni tyhmempänä kuin muut. Nykyään tosin pidän :D pitäisiköhän hakea tähän jotain apua? Jottei itse estä omaa kehitystään ja edistymistään.

Mulla on auttanut se, että ajattelen joka ilta nukkumaan mennessä sängyssä päivän tilanteita, erityisesti niitä, joissa olen ollut ahdistunut ja tuntenut, että en riitä. Annan kaikkien tunteiden tulla. Ja koko ajan hoen itselleni: "Tällainen minä nyt vain olen. Minä olen tällainen. Se riittää. Minä riitä tällaisena. Tällainen minä olen ja se on ihan ok..." Erityisesti, jos on jotain ihmisiä, joiden silmissä kuvittelen olevani liian huono, lahjaton tms. ajattelen itseni katsomaan heitä silmiin ja sanomaan taas samoja lauseita: "Tällainen minä olen. Näin minä tämän asian teen. Se riittää..."

Pikkuhiljaa (n. parin vuoden sisään) olen huomannut, että en enää ahdistu koko ajan kaikista "virheistäni", vaan olen ikään kuin paremmin sinut oman epätäydellisyyteni kanssa. Koko homman pointti on siis hyväksyä itsensä epätäydellisenä, hyväksyä se, että aina ei tarvitsekaan yltää mallisuorituksiin. Ja hyväksyä myös se, että joskus se oma suoritus on oikeastikin huono, mutta elämä jatkuu silti. Kun itsensä pystyy hyväksymään kokonaisena, olemukseen tulee tiettyä rentoutta ja itsevarmuutta. Ja yllättäen rennommin ottamalla asiatkin sujuvat usein paremmin kuin älyttömällä stressaamisella.

Tie on pitkä, mutta ainakin omalla kohdallani itsensä hyväksyminen on ollut ainoa tie itsevarmuuteen.

Minä en voi tehdä mitään, ellen tee siitä parasta. Riman alitus on mahdoton ajatus. En voisi koskaan sanoa "tällainen minä vaan olen", sehän on suora myöntö että on surkea! Eikö sen hokeminen itselle vain lisää huonommuuden tunnetta: olen huono, ei voi mitään :(

Mulla on myös huijarisyndrooma. Taustalla lapsuuden koulukiusaaminen ja itsetunto-ongelmat. Vaikka olenkin menestynyt ja saanut myös arvostusta osakseni, silti minua kalvaa koko ajan tunne, että en ole tarpeeksi hyvä tai menetän kaiken saavuttamani. Tämä aiheuttaa psyykkisiä ongelmia, ahdistusta ja halua päästä vapaaksi työelämän oravanpyörästä.

Minä joka mainitsin lapsuudesta palaan asiaan huomenna. Nyt kännykällä joten en viitsi alkaa näpytellä. Kiinnostava aihe.

2

Kuulostaapa tutulta. Itse koen työssäni usein huonommuutta, kun en mielestäni osaa tehdä työtäni niin hyvin kuin muut. Vaikka olen ollut alalla useamman vuoden ja yritän tehdä kaiken niin tunnollisesti kuin pystyn. Luulen, että se on itselläni enemmånkin oma tunne kuin oikea totuus, mutta uskon myöskin, että työssäni on sellaisia piirteitä, mitkä eivät niin hyvin sovi luonteelleni, esimerkiksi nopeiden päätösten tekeminen kiireessä. En myöskään ole kaikessa niin käytännönläheinen, mitä työssäni vaaditaan, ja minua kiinnostavat erilaiset jutut kuin mitä työssäni joudun kohtaamaan, ja ehkä koen vahvuuksieni menevän joiltain osin hukkaankin ollessani tässä työssä. Toisaalta ihan tykkäänkin työstäni, mutta sanotaan vaikka että olen ehkä enemmän teoreetikko ja pohdiskelija käytännönläheisessä työssä. Siitä epävarmuus varmaan syntyy.

up

Jos alat ihan tosissasi miettiä, niin kuinka moni on aivan helvetin hyvä työssään. Okei, ehkä kirurgi tai kuvataiteilija mutta kaikki muut tukeutuvat toisiin, kyselevät neuvoja ja mokailevat. Et ole muita huonompi.

Olet liian itsekriittinen, ja kärsit huijarisyndroomasta.

nosto

Mun lapsuudesta:

Olin hyvä koulussa ja koulunkäyntiä myös arvostettiin meillä paljon. Opin lukemaan 5-vuotiaana ja ehkä minulla jopa kehittyi pieni narsismi tuohon koulumenestykseen liittyen, kun totuin olemaan aina muita edellä. Toisin sanoen opiskeluitsetunto on ollut hyvä. Toisaalta kyllä siihenkin on aika rankkojakin kriisejä kuulunut esim. ensimmäisen lopputyön kohdalla, kun tulikin tunne että en osaa enkä kykene enkä kehtaa esittää työtäni kenellekään. No, onneksi voitin tuon kriisin.

Mutta sitten, jos ei tuota opiskelua lasketa, kotona ei ehkä muuten luotettu kykenevyyteeni kovinkaan paljoa. Olen ehkä erityisesti mallista oppinut sellaisen "emmä osaa" -uskomuksen, mutta en pelkästään mallioppimisen kautta vaan myös sitä kautta, että ehkä omista epävarmuuksistaan johtuen vanhempani suhtautuminen on ollut vähän sellaista "aiotko sä nyt oikeasti tuollaiseen työhön (helppo kesätyö, jota kouluttamattomatkin tekevät) mennä, eikö se ole liian vaikeaa, mitä jos sulle tulee joku virhe siinä, eikö sieltä työpaikasta löytyis sulle mitään helpompaa".

Ja edelliseen liittyen olen kotoa oppinut, että virheen tekeminen on katastrofi. Työnantajiin suhtaudutaan kovin auktoriteettiuskoisesti ja suorastaan pokkuroiden, ja ajatus on että pitäisi ihan kieli ruskeana mielistellä pomoja kuin kiltti oppilas, joka anelee opettajan täydellistä hyväksyntää. Mutta juuri tuo, että virheen tekeminen on maailmanloppu, on varmasti se eniten minuun vaikuttanut asia. Edelleen melkein kolmekymppisenä opettelen tajuamaan sitä, että vaikkapa nyt juuri uudessa työssä kaikki tekevät virheitä. Mulle se on iskostettu selkäytimeen, että täytyy selviytyä virheettömästi tai pomo paheksuu. Tuo suhtautuminen ei ole ollut mitään julmaa tai tahallista vaan juuri sellaista, että vanhempi huomaamattaan opettaa ja siirtää oman uskomuksensa ja epävarmuutensa lapselle.

Tuohon pokkurointimentaliteettiin liittynee sekin, että sitä automaattisesti pitää itseään jotenkin heikompana ja huonompana kuin muut. Siitäkin huolimatta, että välillä tulee niitä hetkiä kun tajuaa, että "ei perkele, tuokin tuossa työssä on aivan pihalla ja silti tekee työtään ihan itsevarmasti". Mä olen sitten se toinen ääripää, joka aina arvioi osaamisensa alakanttiin ja joka on liian epävarma. Eräässä kehityskeskustelun tapaisessa esimieheni sanoi, että kukaan koskaan ei ole ollut yhtä kriittinen omaa osaamistaan kohtaan. Omasta mielestäni olin vain realisti. Esimies arvioi osaamiseni paljon korkeammalle kuin minä itse.

Olen kotoa oppinut myös aina ensimmäisenä ajattelemaan uusista asioista kaikkia niihin liittyviä "vaaroja", kuten nyt juuri tuo virheen tekeminen esimerkiksi. Uuden työn aloittaminen on minulle aivan järkyttävä stressitekijä, koska uusi työhän kuhisee "vaaroja". Siinä missä joillekin työpaikkailmoituksen fraasit "paineensietokyky" ja "haastava ja vastuullinen työ" toimivat houkuttimina, minulle ne toimivat pelottimena. Tulee vaan totaalinen paniikki ja tunne että en pysty enkä osaa.

Minulle on myös kotona opetettu, että "kun jotakin tehdään niin se tehdään kunnolla eikä sinne päin". Olen ihan hillitön perfektionisti vaikka miten yritän pyristellä siitä eroon. Olen ehkä sitten liiankin "laatutietoinen" ja minusta on aivan äärimmäisen ahdistavaa tehdä työtä, jos tuntuu etten kykene tekemään sitä oikein ja kunnolla.

21