Miten selvitä perhesurmasta?

Tulee mieleen kaksi lukemaani kirjaa...Tsunamissa mies menetti vaimon ja lapsensa. Lisäksi vanhempansa. Jotenkin vaan pikkuhiljaa selvisi, ja perusti uuden perheen. Toisessa tapauksessa nainen lähti käymään miehensä kanssa jossain, ja kotiin tullessa heidän 5 lasta löydettiin surmattuna.Tässäkin aika teki tehtävänsä.Saivat uusia lapsia ja elämä jatkui.

Mistä tahansa voi selvitä ajan kanssa. Eihän kohtuuttoman kamalat kokemukset koskaan kokonaan unohdu, mutta selvitä voi. En käsitä tätä tiettyä ihmistyyppiä, joka ikään kuin listii henkisesti vielä kertaalleen jonkun ihmisen, joka on kokenut kovia, olivat ne kokemukset mitä tahansa kamalia juttuja. Siis tiedättekö mitä tarkoitan, siis sitä, että ei varmasti anneta koskaan unohtaa, toitotetaan epäempaattisesti kuinka hänen elämänsä on nyt pilalla, tai jos mulle kävis noin niin varmasti tappaisin itseni jne. jne. Elämänhalu on mahtava voima kuitenkin, ja jos ei se kokonaan ole kuollut ja ihminen ihan vihannes, niin se voi versota aina uudestaan ja uudestaan hyvinkin pieneksi käyneestä määrästä. Jos kuvittelisi omalle kohdalleen jotain ihan kamalaa, niin ajan myötä pahimman vaiheen mentyä ohi, sitä varmasti arvostaisi sitä, että saisi vain olla ja elää rauhassa asioitaan tehden ja ihmisiä tavaten, olla normaalisti, ilman että joku torvelo aina uudestaan repisi asiaa esille ja alkaisi voivotella ja kauhistella johonkin omaan henkiseen orgasmiinsa asti.

[quote author="Vierailija" time="28.10.2014 klo 12:41"]Tulee mieleen kaksi lukemaani kirjaa...Tsunamissa mies menetti vaimon ja lapsensa. Lisäksi vanhempansa. Jotenkin vaan pikkuhiljaa selvisi, ja perusti uuden perheen. Toisessa tapauksessa nainen lähti käymään miehensä kanssa jossain, ja kotiin tullessa heidän 5 lasta löydettiin surmattuna.Tässäkin aika teki tehtävänsä.Saivat uusia lapsia ja elämä jatkui.
[/quote]

Kerro mikä kirja!

:((( en kestäisi jos lapselleni, sisaruksilleni tai

Sitä on vaan päätettävä jatkaa.

Ensinnäkin ihan alkuun pitää surra. Surua ei saa padota sisään, muuten se ei katoa sieltä koskaan.

Jossain vaiheessa sitten pitää päättää, että tästä ei voi elämää enää huonontua joten sen on parannuttava.

Aika parantaa, mutta eihän tällaista tarvitse koskaan unohtaa. Tuo tsunamikirjan mies heitti pois jopa kaikki lasten kuvat. Hän pitää muistot sellaisena kun ne ovat.

[quote author="Vierailija" time="28.10.2014 klo 12:31"]

Ajattelen vain sitä isää, että miten ihminen voi päästä tapahtuneen jälkeen takaisin elämään?

Jos itselle sattuisi vastaava tilanne niin itseni tuntien elämanhaluni päättyisi tasan siihen tapahtumaan. Toki terapeutilla, lääkkeillä, ystävillä yms. voisi helpottaa sitä tuskaa, mutta se tuska ei lähde koskaan pois, ainakin jos on normaalisti rakastanut menettämiään ihmisiä. Jos sinulta on viety kaikki niin onko eläminen elämisen arvoista enää? Minulle se ei olisi. Rakkaus lapsiin on niin ehdoton.

[/quote]

Kaikki ei anna lapselle sellaista taakkaa, että lapsi tai ylipäätänsä toinen ihminen olisi se koko elämä vain osa sitä normaalia elämän kiertokulkua.

En voi käsittää. Jo ajatus siitä, että oma perhe kuolisi tapaturmaisesti on aivan järkyttävän kamala, saati sitten, että oma rakas olisi tehnyt sen. En usko, että selviäisin sellaisesta mitenkään. Koskaan.

Ne jotka selviytyvät ovat uskomattoman vahvoja ihmisiä ja heille toivoo vain kaikkea parasta ja hyvää.

Minä olen tavannut ihmisen, joka on selvinnyt tällaisesta. Tämä ihminen noin 20 vuotta tapahtuneen jälkeen pystyy elämään kutakuinkin tasapainoista ihmisen elämää. Asiaa toki unohtamatta, mutta selviää arjesta. Ei ole vihannes, vaan elävä ihminen.

Omalla kohdallani arvelen, että en itse en ehkä selviäisi.

  Maija

Toisilla tosiaankin sellainen vika aivoissa, ettei pysty tuntemaan rakkautta, ja silloin läheisten hylkääminen/menettäminen ei tunnu kun elämän kiertokulkuun kuuluvana tapahtumana, kuin bioroskikseen heitttäisi hyvän banaanin kuoret..
Tässäkin tapauksessa perheen isä oli jo tehnyt eropäätöksen ja emotionaalisesti hylännyt lapsensa. Riita ennen turmaa oli käsitellyt isän lähtöä ja lastenhoitoa.

[quote author="Vierailija" time="28.10.2014 klo 12:51"]

Toisilla tosiaankin sellainen vika aivoissa, ettei pysty tuntemaan rakkautta, ja silloin läheisten hylkääminen/menettäminen ei tunnu kun elämän kiertokulkuun kuuluvana tapahtumana, kuin bioroskikseen heitttäisi hyvän banaanin kuoret.. Tässäkin tapauksessa perheen isä oli jo tehnyt eropäätöksen ja emotionaalisesti hylännyt lapsensa. Riita ennen turmaa oli käsitellyt isän lähtöä ja lastenhoitoa.

[/quote]

Leikitkö tyhmää, vai oletko sitä? Veikkaan jälkimmäistä. Kukaan ei varmasti tarkoita tässäkään ketjussa, että asiasta voisi mitenkään toipua hetkessä, mutta vuosien päästäkö ihminen ei sinun mielestäsi saisi tuntea olevansa jälleen elämässä kiinni? Ja millähän helvetin oikeudella sinä sitä keneltäkään eväisit edes av-palstan mahtavana itseoppineena tuomarina? Jos ihminen itkee ja suree vuosia, niin eikö itku jossakin vaiheessa lopu? Onko ihminen viallinen, kun loppuu? Ei kuule todellakaan ole. Olet naiivi ja jyrkkä.

3

[quote author="Vierailija" time="28.10.2014 klo 12:57"]

[quote author="Vierailija" time="28.10.2014 klo 12:51"]

Toisilla tosiaankin sellainen vika aivoissa, ettei pysty tuntemaan rakkautta, ja silloin läheisten hylkääminen/menettäminen ei tunnu kun elämän kiertokulkuun kuuluvana tapahtumana, kuin bioroskikseen heitttäisi hyvän banaanin kuoret.. Tässäkin tapauksessa perheen isä oli jo tehnyt eropäätöksen ja emotionaalisesti hylännyt lapsensa. Riita ennen turmaa oli käsitellyt isän lähtöä ja lastenhoitoa.

[/quote]

Leikitkö tyhmää, vai oletko sitä? Veikkaan jälkimmäistä. Kukaan ei varmasti tarkoita tässäkään ketjussa, että asiasta voisi mitenkään toipua hetkessä, mutta vuosien päästäkö ihminen ei sinun mielestäsi saisi tuntea olevansa jälleen elämässä kiinni? Ja millähän helvetin oikeudella sinä sitä keneltäkään eväisit edes av-palstan mahtavana itseoppineena tuomarina? Jos ihminen itkee ja suree vuosia, niin eikö itku jossakin vaiheessa lopu? Onko ihminen viallinen, kun loppuu? Ei kuule todellakaan ole. Olet naiivi ja jyrkkä.

3

[/quote]

Eikun se tarkoittaa sitä, että mies on tunnekylmä paskiainen, koska oli eroamassa avovaimostaan. Riita on koskenut lastenhoitoa, mutta mehän ei nyt tiedetä että millä tavalla. Onko mies halunnut lapsensa kokonaan itselleen, ei ollenkaan itselleen vai viikko-viikoksi?

[quote author="Vierailija" time="28.10.2014 klo 12:42"]

[quote author="Vierailija" time="28.10.2014 klo 12:41"]Tulee mieleen kaksi lukemaani kirjaa...Tsunamissa mies menetti vaimon ja lapsensa. Lisäksi vanhempansa. Jotenkin vaan pikkuhiljaa selvisi, ja perusti uuden perheen. Toisessa tapauksessa nainen lähti käymään miehensä kanssa jossain, ja kotiin tullessa heidän 5 lasta löydettiin surmattuna.Tässäkin aika teki tehtävänsä.Saivat uusia lapsia ja elämä jatkui. [/quote] Kerro mikä kirja!

[/quote]

Ei ole varmastikaan se kirja, jota tuo edellinen kirjoittaja tarkoitti, mutta Emmanuel Carrèren kirja Other People's Lives käsittelee vähän samanlaisia teemoja (kertoo tositarinoista) ja on todella hyvä. Ei pelkästään menetyksen näkökulmasta, mutta kuitenkin. Suosittelen. En tiedä onko vielä käännetty suomeksi.

Tsunamikirjan kirjoittaneen miehen etunimi on Jonni (kyllä, kahdellä n:llä), löytynee kirjastosta tai googlella.

Kuka tahansa SAA halutessaan ottaa eron ihan koska tahansa. Ihmisiä kun EI voi omistaa, niin se vaan on. Sitten on alun perinkin jo hissit jumittuneet kellarikerrokseen lastin kanssa henkilöllä (eikä se ole kumppanin vika), jos ei pysty vastaanottamaan eroilmoitusta kumppanilta ilman ruumiiden syntymistä tai muuta aivan järjettömän räjähtävän tuhoisaa spektaakkelia.

3

Naiset ovat hirviöitä, taas kerran todistettu.