Lue keskustelun säännöt.
Ero: tunnen syyllisyyttä vaikka ei pitäisi
27.10.2014 |
Erosimme poikaystäväni kanssa jokin aika sitten. Suhteemme kesti reilut viisi vuotta, olemme molemmat parikymppisiä.
Erosimme, koska en enää jaksanut. Poikaystäväni joi liikaa eikä pitänyt lupauksiaan. Tuntui, että arvostimme tyystin eri asioita eivätkä maailmankatsomuksemme kohdanneet.
Viimeinen niitti oli se, kun poikaystävä baari-iltana humalassa suuttui kun pyysin häntä rauhoittumaan ja olemaan juomatta enempää. Hän oli jo hyvin tukevassa humalassa ja käyttäytyi törkeästi, mm. naureskeli painolleni, joka on hieman kohonnut. Pahoitin mieleni, koska itsetuntoni ei ole parhaasta päästä ja koska poikaystäväni tiesi, etten halua lihomisestani vitsailtavan. Poikaystävä siis suuttui ja alkoi haukkua minua. Olin hänen mielestään ämmä ja lutka, enkä kuulema saavuta koskaan mitään elämässäni. Hän huusi raivoissaan ja repi hiuksiani.
Tämän tapahtuneen jälkeen päätin, että meidän on erottava. Poikaystävä pyytelee anteeksi, syyttää humalaa ja hokee kuinka minua rakastaa. Hän on hyvin murtunut erosta.
Olen alkanut tuntea syyllisyyttä. Tiedän, ettei pitäisi, mutta kuitenkin. Tuntuu niin pahalle nähdä poikaystävä surullisena, samoin kuin itsekin olen surullinen. Kaipaan poikaystävääni niin että tunnen kipua, vaikka järki sanoo että ero on ainut vaihtoehto. En kestä kalvavaa syyllisyyttä, kun mietin ikävöivää ja surullista, anteeksipyytelevää poikaystävää. En enää tiedä mikä on oikea ratkaisu.
Kommentit (4)
Teit ihan oikein erotessasi. Nyt pitää tehdä se aikuistumisen vaikea juttu: oppia sietämään yksinoloa. Tästä eteenpäin sinun onnesi ei voi olla toisesta ihmisestä kiinni. Siis huomaa ero: joku voi tulla elämääsi ja tehdä sinut onnelliseksi, mutta tarvittaessa sinä pystyt onneen ilman miestäkin.
Pääset eteenpäin ihan vaan elämällä. Aseta itsesi alttiiksi uusille asioille.
Älä ryhdy suhteeseen vaan sen takia, että se tuntuisi kivalta. Tai että ihan hyvä mies menee hukkaan, ellei joku sitä tuolta poimi. Ikää sinulla on sen verran, että voit hyvin löytää sellaisen kumppanin joka aidosti täydentää sinua ja sinä häntä, sellaisen joka vielä vuosien jälkeen saa polvet pehmeiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikesta huolimatta juuri hän tuntuu olevan se, joka saa polveni pehmeiksi. En vain pysty käsittämään, miksi niin erilainen ja törkeä ihminen on se, jota kaipaan. Voi miten tyhjä tunne.
Olet varmaan tosin oikeassa, yksinolo tekisi terää. Se tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealle olla ilman häntä, juuri häntä... AP
Ap mulla on ollut täysin sama tilanne. Lopulta annoin poikaystävälle anteeksi ja ollaan taas yhdessä, mutta nyt tuntuu taas että se oli väärä ratkaisu ja olis pitänyt vaan erota, vaikka poikaystävä ei olekkaan mitään pahaa tehnyt, päinvastoin... Mutta ei vaan pysty eroomaan ilman mitään "syytä" kun tietää miten hirveetä se on. Tosi turhauttava tilanne :(
Haluaisin siis kuulla teiltä muilta, onko ollut vastaavia tuntemuksia? Miten olette sellaisia käsitelleet? Entä, oletteko kuitenkin lopulta saaneet suhteen toimimaan? Olen ihan umpikujassa eikä arki ilman toista rinnallani tunnu miltään muulta kuin tyhjältä. AP