Onko huostan annetut (isot) lapset vihaisia vanhemmilleen? Kokevat hylkäämisenä?

Minun täysi-ikäinen poikani on minulle vieläkin vihainen. Hän sekoili masentuneena, itsetuhoista käytöstä. Osti katukaupasta milloin mitäkin. Sai imovanea 20 kpl unettomuuteen ja ja veti kaikki kerralla. Roikkui ikkunassa. Ja kaikkea tällasta.

Ensimmäisen vuoden hain apua olan takaa. Kukaan ei pystynyt häntä auttaa. Ei psyk poli. Ei yksityinen. Ambulanssi kyllä vei, mutta takaisin tuli muutaman tunnin sisällä. Eihän tuohon auta muu kuin asianomaisen oma vastuunotto.

Minä tein päätöksen, että hänen pitää muuttaa pois ennen kuin vetää meidät muut mukanaan. En saanut nukuttua, kun kuuntelin, mitä hän yöllä tekee. Perheessä oli alaikäisiä lapsia.

Poika on minulle edelleen vihainen. Katson kuitenkin edelleen, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa, jos halusin suojella kaikkia muita.

Riippuu täysin ihmisestä ja tilanteesta. Myös huostaanotetuissa ihmisissä on se osuus, jolle asiat elämässä vain tapahtuvat ilman, että itsellä on mitään osuutta ikinä mihinkään. Nämä universumin uhrit, tiedätte varmaan tyypin. He jäävät katkeriksi huostaanotosta, mutta niin kaikesta muustakin.

Katkeriksi jäävät myös he, joiden vanhemmilla aidosti on peiliin katsomisen paikka. Koko perhe sairasti yhtä lailla kaikenlaista mt-ongelmaa, mutta vain nuoren ongelmat hoidettiin huostaanotolla, muu perhe sai rauhassa sairastaa ja sairastuttaa omien ongelmiensa kanssa ilman, että heidän piti ottaa vastuuta hoidostaan.

Muut kypysyvät ymmärrykseen.

.

.