Lue keskustelun säännöt.
Vahvuuteen sairastunut?
25.10.2014 |
Minulle "vahvuuteen sairastuminen" oli epämääräinen muotitermi, joka oli suurta huutoa joskus 10-20 vuotta sitten. En tajunnut miten vahvuus voisi olla sairaus, outoa hömpötystä.
Viime aikoina olen alkanut ajatella asiaa eri kannalta. Tuntuu että olen itse vahvuuteen sairastunut, koska kaikista elämäni vastuunkäymisistä ja raskaista asioista huolimatta en ole missään vaiheessa romahtanut, masentunut, tietoisesti luovuttanut enkä myöntänyt että en enää jaksa omin voimin. Moni on ihmetellyt ja ihaillut sitä miten jaksan. Olen toiminut perheenjäsenten sairauksien hoitajana ja huolien kuuntelijana pienestä pitäen, joten kai se on minulle luontaista.
Menen eteenpäin omin voimin vaikka mikä olisi. Läheiset ihmissuhteeni ovat kärsineet koska en jaksa kuunnella muiden ihmisten huolia ja empatiakyky on painunut alta nollan. Jonkun kerran olen yrittänyt sanoa että voimavarat ovat minulla lopussa mutta kukaan ei ole ymmärtänyt asiaa, jokin hiljaisuus vain tullut vastaukseksi kuin asiaa ei olisi olemassakaan.
Olen sitten ollut hiljaa ja alkanut tuntea itseni uhriksi sekä kasvanut salassa katkeraksi ja vihamieliseksi muita kohtaan. Olen alkanut tuntea ristiriitaisia tunteita ystäviäni ja perheenjäseniä kohtaan. Ikävöin heitä kun olen yksin ja tiedän että rakastan heitä, mutta kun taas tapaamme on kuin en jaksaisi enkä kestäisi heiltä enää yhtään mitään. Viime aikoina olen saanut räjähtäviä raivareita jolloin tuntuu etten hallitse tilannetta, ja tuo raivo jotenkin laukeaa silloin kun minun pitäisi jaksaa kaikkein eniten. Sen jälkeen yritän vain pitää kaiken sisälläni entistä huolellisemmin.
En halua enkä jaksa avata tilannetta tämän enempää. Haluaisin kuulla muiden tarinoita miten olette kokeneet "vahvuuteen sairastumisen" ja mikä auttoi?
Kommentit (6)
Huh, kuulostaa ihan meikäläiseltä! Ehkä se romahdus on oven takana kolkuttelemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3, oletko oikeasti ajatellut niin että vain romahdus pysäyttää tämän?
Jos nyt vertaan itseäni muihin niin se on kyllä totta että olen aina ollut psyykkisesti kestävämpi kuin muut. Pikkuseikoista en jaksa hermoilla enkä yleensä käsitä miksi ihmiset reagoivat niin vähästä. Jollain tapaa en tunnista sitä omalla kohdallani, milloin pikkuseikat ovatkin jo niin isoja asioita että niihin pitääkin reagoida.
Toisaalta kyllä olen vähän haavoittuvainen erilaisille sanomisille, mutta senkin piilotan.
Lisäksi takana voi olla jonkinlainen ajatus että jollen koko ajan hoida kaikkia asioita kuntoon ja huolehdi muista, niin olen arvoton ja turha. Jos näytän tunteita ja teen itsekkäitä ratkaisuja, saan siitä hirvittävät morkkikset. Nekin märehdin pois sitten omassa mielessäni ja muista erillään.
Toivottavasti on parempiakin keinoja kuin romahdus, mutta en tiedä enteileekö nuo raivarit hyvää. Kaikkea "paskaahan" sitä on tullut piilotettua itseensä, joten jostain sen on purkauduttava. Pitäisi oppia oikeampia tapoja toimia kun tuo kaiken sisään patoaminen.
Veikkaisin että joku terapia olisi hyvästä, en ole vain saanut aikaiseksi mennä.
t. 3
[quote author="Vierailija" time="25.10.2014 klo 15:10"]
Toivottavasti on parempiakin keinoja kuin romahdus, mutta en tiedä enteileekö nuo raivarit hyvää. Kaikkea "paskaahan" sitä on tullut piilotettua itseensä, joten jostain sen on purkauduttava. Pitäisi oppia oikeampia tapoja toimia kun tuo kaiken sisään patoaminen.
Veikkaisin että joku terapia olisi hyvästä, en ole vain saanut aikaiseksi mennä.
t. 3
[/quote]
Huh niinpä. ap
Vielä sen verran lisään että kaikkein sietämätön tilanne itselleni on, jos olen avuton ja joudun pyytämään muiden apua. Voin pyytää apua silloin kun tarvitsen sitä vain vähän, mutta tilanteessa jossa todella tarvitsen apua, en kykene siihen vaan yritän vain itse selvitä. Esimerkkinä kova influenssa, jonka sairastin yksin kotona jaksamatta kolmeen päivään tehdä muuta kuin kontata sängystä vessaan ja lisää vettä hakemaan.