Suru väleistä sisaruksen kanssa

Olemme joskus vielä kotona asuessamme olleet hyvin läheisiä. Aikuisiällä olemme etääntyneet jonkin verran, ihan eri paikkakunnalla asumisenkin vuoksi. Lisäksi on myönnettävä, että minun on ollut pakko ottaa etäisyyttä, osaksi kateuden vuoksi. Alhaista, mutta en voi sille mitään. Minulle on sattunut hurjasti vastoinkäymisiä, kun taas sisaruksen elämä on ollut menestystä ja onnistumista vuodesta toiseen. En vain voi sille mitään, että aina nähdessämme olotilani apeutuu ihan suunnattomasti. Mikään positiivinen psykologia ei auta: vaikka kuinka yritän, näkemisemme jälkeen olo on masentunut, kaikki vanhat surut palaavat taas mieleen ja kysyn jälleen kerran maailmankaikkeudelta: miksi saimme niin eri määrän tässä elämässä? Totta kai olen monesta asiasta kiitollinen myös omassa elämässäni, mutta sisaruksen ylivertaisuus on niin vahva, että pää painuu aina, sille ei vain voi mitään. En jotenkin koskaan varmaan pääse ihan jaloilleni, kun taustalla on aina niin vahva loser-winner-asetelma. Olen vain niin ikuinen häviäjä.

Olisi ihana, jos omistaisi niin vahvan itsetunnon, että pystyisi olemaan enemmän tekemisissä. Surettaa