Rakastaisitko lastasi, vaikka hän tappaisi jonkun?

Järkeni sanoisi, että en voisi rakastaa murhaajaa, mutta tunnepuoleni varmaan rakastaisi silti.

Vaikka mulla ei ole lapsia, pidän vastausvaihtoehtojasi peräti kummallisina. Ikäänkuin rakastaminen tarkoittaisi pahan teon hyväksymistä, jopa puolustamista, tai pahan teon tuomitseminen tarkoittaisi sitä, että katuisi lapsen tekemistä.

Mä uskon että suurin osa vanhemmista rakastaa omaa lastaan tietyllä tavalla ehdoitta. Se ei tarkoita sitä, että hyväksyisi kaiken mitä lapsi tekee, toivoisi tämän pääsevän rangaistuksetta esim. rikoksista, puolustaisi kuin leijonaemo kaikkia sen kamalimpiakin edesottamuksia ja heittäisi käytännössä omat eettiset ja moraaliset käsityksensä romukoppaan siksi, että lapsi toimii niiden vastaisesti. Mutta se tarkoittaa sitä, että rakastaa kaikesta huolimatta, ei voi lakata rakastamastakaan, vaikka siltä tuntuisi, että pitäisi lakata rakastamasta. Vaikka kuinka miettisi että vihaa sitä lasta, niin silti rakastaa. Vaikka kuinka vihaisi sitä mitä se lapsi on tehnyt, eikä esimerkiksi pystyisi sen vuoksi enää lastaan auttamaan tai häneen edes yhteyttä pitämään, mutta silti se rakkaus on siellä jossain olemassa. Ja osaltaan juuri tämän takia uskoisin, että tuollainen tilanne on vanhemmalle henkisesti hirvittävän tuskallinen, raskas ja raastava.

Vastausvaihtoehdot on huonoja. Rakastaisin, mutta ei toisen henki ole mikään yhdentekevä. Olisin surullinen, kauhuissani, katuisin, syyttäisin itseäni. Mutta rakastaisin, vaikka samalla inhoaisin.