Onko tämä normaalia käytöstä neljävuotiaalta?

No ei kuulosta normaalilta.

Kuulostaa aika hankalalta. Mun poika on tuollainen hyvin vilkas, malttamaton, lyhytpinnainen ja huono häviämään myös, mutta ei aivan noin hankala sentään (ei pure kuin harvoin eikä puhu rumasti vieraille aikuisille). Jos kysyisit neuvolasta jotain kasvatusvinkkejä, perhetyöntekijää tai sellaista?

Jos päiväkodissa on reipas ja sosiaalinen, eikä sieltä kuulu mitään edellämainituista moitteista, niin lapsi on normaali. Ihmetyttää suhtautumisesi lapsen rajojen koetteluun. Normaali on häilyväinen käsite. Henkilökohtaisesti en jäisi minkään nelivuotiaan kanssa vänkäämään mistään auringon väristä. Kuulostaa siltä, että kotona e huomioida lapsen yksilöllisiä tarpeita. Lapset ovat kärsimättömiä, isoegoisia ja uhmaavat, oli uhmaikää tai ei. Saako lapsenne olla rauhassa lapsi, vai odotetaanko häneltä liikoja käytöksen suhteen?

En osaa sanoa, odotammeko liikoja vai liian vähän. Joskus tuntuu siltä, ettei ole normaalia että tämän ikäistä (4v 6kk) täytyy edelleen komentaa ja ohjata ihan kaikessa. Lapsi itsekin saattaa jo huutaa, että TIEDÄN (tai "Ei kiinnosta", mikä on toinen tarina) mutta käytännössä tämä ei näy.

Selkeä uhmaikä, pahemmanlaatuinen.

Minustakin kuulostaa ihan tavalliselta, voimakastahtoiselta nappulalta, on meilläkin ollut tuollaisia. Nykyään helppoja ja fiksuja lapsia. Lapsen elämässä vaan on kriisejä jolloin kaikki on niin hemmetin hankalaa.

Nelivuotiaat tarvitsevat paljon hullutelua, hellyyttää, vitsailua ja peuhaamista, että heidät saa hyvälle tuulelle ja jaksamaan tätä elämää joka voi nelivuotiaallekin olla melko työlästä. Nelivuotias sietää huonosti tähän elämään kuuluvia ristitiioja, sitä että asiat ovat suhteellisia ja sitä että elämässä on pettymyksiä ja häviämisiä. Jotkut näyttävät tunteensa voimakkaammin, kuten teidän napero, ja jotkut hillitymmin. Mukavien asioiden yhdessä tekeminen auttaa lasta rentoutumaan ja sietämään paremmin sitä, että elämässä pitää tehdä oikeastaan kaikki kuten joku toinen määrää. Se herättää kiukkua, ymmärrettävästi, ja kovaa halua kontrolloida tätä kaoottista maailmaa. Silloin sen myöntäminen, että aurinko on keltainen, on iso juttu, eikä näihin pikkuasioihin kannata kiinnittää kovin paljon huomiota. Jos taivaalla lentää teräsmies ja ruoho on sinistä, niin antaa olla, teidän omassa maailmassa asia voi olla näin. :)

Onko teillä päivässä sellaisia hetkiä, että nauratte vatsa kippurassa toistenne jutuille, leikitte yhdessä, teette yhdessä jotain pelkästään siksi että se on vaan niin hauskaa? Ei siis niin, että siinä lapsen mieliksi nyt yritetään sinnitellä vaikka olisi omaa, parempaakin tekemistä, vaan että aidosti nautitte yhdessä tekemisestä. Se auttaa molempia jaksamaan taas näitä uhmakohtauksia.

Tsemppiä vaan. ;)

Ihan normaalilta kuulostaa. Olishan se siitä 4-vuotiaasta ihan mahtavaa, jos kaikki muut tottelisi häntä. Parempi laittaa ne rajat nyt eikä sitten teininä, kun voi olla jo myöhäistä. 

Kiitos, 7! Hauskuus ja hassuttelu, yhteinen kiva tuntuu jääneen arkisen väännön alle... Tosiaan tuntuu siltä, että lapsella on joku "masennuskausi" tai muu kriisi.
Jos heti aamusta koettaisin mennä ilon kautta, koppaisin lapsen kainaloon ja kutittelisin. Olen itsekin yleensä positiivinen, mutta arki on nyt imenyt kaikki mehut eikä muka jaksa yrittää kuin selvitä päivästä toiseen.

[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 21:58"]

En osaa sanoa, odotammeko liikoja vai liian vähän. Joskus tuntuu siltä, ettei ole normaalia että tämän ikäistä (4v 6kk) täytyy edelleen komentaa ja ohjata ihan kaikessa. Lapsi itsekin saattaa jo huutaa, että TIEDÄN (tai "Ei kiinnosta", mikä on toinen tarina) mutta käytännössä tämä ei näy.

[/quote]

Ihan normaalia. Lapsi on nyt fyysisesti sen kokoinen, että kykenee auttamaan itseänsä ja haluaa kuulla, kuinka on iso ja osaava ja alentuvalta tuntuva puhuminen ärsyttää. Muistan ihan omakohtaisesti, kuinka joskus vähän ennen 5 v:tä otti päähän, kun kysyttiin, että " muistathan sitten, että ulkona on kylmä ja pitää pukea vaatetta päälle" tai kerrottiin jotain itsestäänselvyyksiä. Tuohon ikään kuuluu juuri se kova todistelu, että ollaan isoa ja pärjätään ja lapsi on menettämässä sitä uskoa, että isä ja äiti ovat kaiken tietäviä jumalia ja ihan kohta olettekin sen lapsen mielestä ihan tamppooneja. Plus niitä temperamenttejä on useampaa eri laatua. Lapsenne on vähän tulisempaa laatua, eli nyt on syytä panostaa siihen itsehillinnän opetteluun vaikka vaihtaritekniikalla, että teet näin ja saat tämän oikeuden tai toimit noin, niin et saa oikeutta. En tarkoita, että alle 5:vtä pitäisi koulia työorjaksi, mutta jollain tarrasysteemillä jotain pientä kivaa tai oikeus pyörittää kerran/kahdesti niitä leluautomaatteja kaupassa viikonloppuna + lakupatukka. Lapsiahan myös tunnetusti ärsyttää se, että kaikki, mikä on ennen tipahtanut taivaalta, onkin nyt vaivan takana ja pakko tehdä itse. Esim justiinsa omaa lasta ei huvittanut opetella syömään itse, kun on niin paljon näppärämpää, että joku lappaa sapuskaa suuhun ja itsellä on käsissä lelu. Multitasking ei onnistu, jos pitää syödä itse. Hyvä kiukku ja raivo siitä nousi ja voit kuvitella, miten kivaa oli tahkota todella juntturan 1 v:n kanssa asiasta, kun muiden lapset vaikutti toimivan automaatiolla noiden asioiden kanssa. Sitten kävi ilmi, että ne perkeleet ovat vieraskoreita ja kasvattavat kotona sarvet päähän. Ei ne muutkaan lapset niin helppoja ole, mitä antavat vieraiden ymmärtää.

Jännästi muuten tullut alapeukkuja, toivottavasti sen takia että peukuttajat pitävät minun asennetani lapseen vinksahtaneena eikä niinkään lapsen "kurittomuuden" vuoksi.

[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 22:20"]

Jännästi muuten tullut alapeukkuja, toivottavasti sen takia että peukuttajat pitävät minun asennetani lapseen vinksahtaneena eikä niinkään lapsen "kurittomuuden" vuoksi.

[/quote]

Siksi minä alapeukutin. Tuli semmoinen orastava mielipaha lapsen puolesta. Itse sain sen kokea, kun minussa oli muka vikaa. Juoksutettiin tutkimuksissa ja " ei tää oo normaali". Se satutti syvästi ja siihen alkoi itsekin uskoa. Huoltajien pitäisi olla vähän varovaisempia, että mitä lapsen kuullen sanoo, koska ne lyhyet tyypit ymmärtävät ällistyttävän paljon ja osaavat ottaa pienetkin asiat itseensä. En tosin usko, että tahallasi pidät lasta vajavaisena, vaan vilkkaan lapsen kanssa väsyy ja yrittää keksiä selitystä, että eihän tämä voi oikeasti olla sitä arkea, ei tää voi olla normaalia. Vaihe se vaan on. Ohimenevä sellainen, jos jaksat nyt pysyä johdonmukaisena. Sitten se lapsi keksii uuden harmin kuukauden rauhan jälkeen! :D

Minun mielestä tämä on mennyt niin hassuksi lasten kanssa. Nykyajan suuntaus tuntuisi olevan, että lapset saavat olla jotainn perheen pikkujohtajia, joiden mielen heilahtelujen mukaan koko perhe pomppii. Ja niitä ailahtelujahan tulee sitä enemmän, mitä niitä sallitaan. Eikö oikeasti lasta saa kasvatettua ilma jotain tarroja? Mitä se opettaa lapselle maailmasta, että kaikesta saa koko ajan palkinnon?

Minun lähes viisi-vuotiaalla on myös ollut nyt jo useamman kuukauden ihan kauhean hankala vaihe, mutta olen huomannut, että parhaiten kiukutteluun ja tehtävistä laistamiseen toimii ajan pysäytys. Eli jos hän ei suostu tuomaan esim lautastaan tiskipöydälle, niin sitten ei mennä leikkimään. Jos ei pue, ei pääse ulos. Jos ei pese hampaita reippaasti, ei saa iltasatua. Kun olemme esim. kävelemässä kauppaan ja alkaa valitus, pysähdyn ja sanon, että jatketaan vasta, kun valitus loppuu jne. Saatan oikein istuutua lattialle tehostaakseni tilannetta ja sanoa, ettei mitään tapahdu ennen kuin hän on tehnyt sen tietyn asian.

Minun täytyy olla näin tiukkana, että aikaa jää myös hauskoille asioille ja leikkimiselle. Muuten arkemme olisi yhtä tahtojen taistoa.

[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 22:39"][quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 22:20"]

Jännästi muuten tullut alapeukkuja, toivottavasti sen takia että peukuttajat pitävät minun asennetani lapseen vinksahtaneena eikä niinkään lapsen "kurittomuuden" vuoksi.

[/quote]

Siksi minä alapeukutin. Tuli semmoinen orastava mielipaha lapsen puolesta. Itse sain sen kokea, kun minussa oli muka vikaa. Juoksutettiin tutkimuksissa ja " ei tää oo normaali". Se satutti syvästi ja siihen alkoi itsekin uskoa. Huoltajien pitäisi olla vähän varovaisempia, että mitä lapsen kuullen sanoo, koska ne lyhyet tyypit ymmärtävät ällistyttävän paljon ja osaavat ottaa pienetkin asiat itseensä. En tosin usko, että tahallasi pidät lasta vajavaisena, vaan vilkkaan lapsen kanssa väsyy ja yrittää keksiä selitystä, että eihän tämä voi oikeasti olla sitä arkea, ei tää voi olla normaalia. Vaihe se vaan on. Ohimenevä sellainen, jos jaksat nyt pysyä johdonmukaisena. Sitten se lapsi keksii uuden harmin kuukauden rauhan jälkeen! :D
[/quote]
Kiitos tästä, onhan tuo lapsi saanut kuulla osansa tosiaan kun joskus oikein väsyneenä oon sanonut rumasti. Tai esim. pohdittu perheneuvolaa tai neurologi tutkimuksia miehen kanssa.
En vaan ennen omaa, vilkasta lastani tiennyt että tällaista uhma-uhmaa voi olla vielä tässä vaiheessa. Tuntemani lapset ovat ns. kiltimpiä. Osa samanikäisistä lapsista vaikuttaa niin isoilta ja rauhallisilta ja oma lapsi saa itkupotkuraivareita...
Toisaalta, tekisi joskus mieli itselläkin heittäytyä maahan huutamaan jos on huono päivä.

Itse olisin kyllä todella huolissani, ei tuo minusta ihan normaalilta kuulosta. Paitsi mikäli olet nyt koonnut tuohon kaikki vaikkapa vajaan vuoden aikana sattuneet jutut.

Toi kuulosti kyllä lohduttavalta, että päiväkodissa sujuu. Siitä vois kuvitella, että teillä on kotona ns. auktoriteettiongelma. Miten itse reagoit, kun lapsi vaikka näyttää kieltä jollekin? Sanotko, että ei saa vai sanotko, että varmaan tuo on ihmeissään, miksi noin teet, näytät varmaan hänen mielestään tyhmältä. Vai jotain ihan muuta? Onko kukaan lapsi koskaan purrut takaisin? Kai ne muut lapset kohta alkavat karttaa lastasi, kertovat varmasti toisillekin, että tuo on outo - ja lapsesi saa mielestään syyn purra taas, jos ei ymmärrä asiayhteyttä. Ei kai tavallisesti yli 3-vuotiaat ees kehtais purra?

Hei ap, olisin voinut kirjoittaa tekstisi joitakin vuosia sitten. Meillä oli 4-vuotiaan pojan kanssa todella hankalaa. Mukana kuvioissa oli mm. tuo pureminen.

Suosittelen lukemaan positiivisen kasvatuksen oppaita. Perhetyöntekijältä voi saada hyviä vinkkejä kasvatukseen. Kävin juttelemassa pari kertaa, kun koin, että keinot loppuvat kesken. Siitä olikin apua.

Nyt poikamme on jo koululainen ja rauhoittunut niistä ajoista. Hän on kyllä edelleen valtavan omapäinen, itsenäinen eikä kovin empaattinen. Hän tulistuu helposti, mutta toisaalta muistaa kertoa, kuinka rakastaa äitiä. Olen oppinut tarkkailemaan verensokeria raivokohtausten estämiseksi. Rankka liikunta monta tuntia päivässä poistaa raivoamisen kokonaan. :)

Rakkautta ja aikaa tuo lapsi tarvitsee. Sitä, että vanhemmat arvostavat nelivuotiaan isoutta, mutta antavat hänen olla lapsi. Siitä isouden ja pieneyden suuresta ristiriidasta tuossa on kyse. Sama kuin teini-iässä.

[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 23:29"]Hei ap, olisin voinut kirjoittaa tekstisi joitakin vuosia sitten. Meillä oli 4-vuotiaan pojan kanssa todella hankalaa. Mukana kuvioissa oli mm. tuo pureminen.

Suosittelen lukemaan positiivisen kasvatuksen oppaita. Perhetyöntekijältä voi saada hyviä vinkkejä kasvatukseen. Kävin juttelemassa pari kertaa, kun koin, että keinot loppuvat kesken. Siitä olikin apua.

Nyt poikamme on jo koululainen ja rauhoittunut niistä ajoista. Hän on kyllä edelleen valtavan omapäinen, itsenäinen eikä kovin empaattinen. Hän tulistuu helposti, mutta toisaalta muistaa kertoa, kuinka rakastaa äitiä. Olen oppinut tarkkailemaan verensokeria raivokohtausten estämiseksi. Rankka liikunta monta tuntia päivässä poistaa raivoamisen kokonaan. :)
[/quote]
Olipa rohkaiseva viesti! Muutama temperamenttiin ym. liittyvä kirja onkin jo lukulistalla. Ja perheneuvolasta ollaan puhuttu miehen kanssa, että voi olla tarpeen nimenomaan siksi, kun omat keinot tuntuvat loppuneen. Lapsi - tyttö meillä - osaa olla hurmaava ja välkky, mutta käyttäytymisestä tulee joskus Manaaja mieleen. Mitään kielellisiä tai motorisia ongelmia ei ole ollut, siksi olen koettanut uskoa siihen, ettei lapsella ole esim. tarkkaavaisuuden suhteen ongelmia.

16 jatkaa: Manaaja on minullakin mielessä
välillä pojan käytöksestä. Kauheimmat raivarit hän saa nälkäisenä, joten syömme säännöllisesti ja terveellisesti (sokeripiikit todella pahasta). Ja kuten sanottu, liikunta auttaa. Aika tekee tehtävänsä. Koeta pysyä rauhallisena äläkä anna lapsellesi liikaa periksi. Koululaiselta olen jo vaatinut hyvää käytöstä. Raivoaminen vaikkapa uimareissua ennen on aiheuttanut mm. sen, että
lapsi jätettiin kotiin toisen vanhemman kanssa. Seuraavalla kerralla käytös olikin jo paljon parempaa. Hiljattain hän raivosi ennen ruokaa, ei olisi kuulemma ehtinyt syömään, kun piti mennä kavereiden kanssa ulos. Sanoin, että jos tulet nyt nätisti, saat jälkiruoan. Jos vielä asiasta joudutaan keskustelemaan, ei tule jälkiruokaa. Ja ilman jälkkäriähän hän jäi sillä kertaa, mutta muistaa varmaan pitkään miltä tuntui katsella, kun hyvin käyttäytynyt toinen lapsemme söi jätskiä. Siinä ruokailun jälkeen leppyneenä totesi, että "harmi kun mulla oli aiemmin niin paha mieli... Olisi jätski maistunut." :)

Kerran pojan raivotessa kysyin:"Miksi sinun pitää aina huutaa minulle jo heti aamusta? Mikset voi puhua normaalisti?" "NO KUN HETI AAMUSTA KAIKKI KIUKUTTAA!!!" :) Tämä kommentti summaa poikani luonteen. Uskon ja toivon, että tämä tästä vielä helpottuu.

Meilläkin nelivuotis pippuri. :) Toisaalta, olen itse jo 35, mut oikeastaan en ole juuri omaa nelivuotiastani kummempi tunne-elämältäni. :) Aamulla ketuttaa nousta viiden jälkeen pimeään aamuun ja koko päivän tehdä vain asioita joita on pakko tehdä. Ketuttaa kiirehtiä lapsia tarhaan ja kiirehtiä töihin ja sitten kiirehtiä koko päivän että saa kiireellä hakea lapset tarhasta ja tehdä kiireellä kaikille ruokaa. Ja se ainoa hetki  päivästä, kun saisi tehdä jotain mitä haluaa, katkeaa aina liian nopeasti nukkumaanmenoaikaan. Minäkin kaipaan rohkaisua, tsemppiä, yhteistä naurua että näkisin elämässä oikein mitään mielekkyyttä ja jaksaisin aina orientoitua siihen samaan rumbaan joka päivä.

Ajattelen aina, ettei sillä nelivuotiaallani ole elämässä yhtään helpompaa kuin minulla suhteutettuna psyykksiin voimavaroihin. Samalla tavalla, kun minulle antaa paljon voimaa se, että työkaveri vähän jelppaa tai murjaisee vitsin kun on kiperä paikka tai jättää sanomatta sen pahan sanan jonka ihan voisikin sanoa (jos en ole jotain osannut tehdä, olen uudessa työpaikassa) niin lapsikin tarvitsee sen, että joku auttaa hankalan hetken yli. En jotenkin osaa nähdä lapseni käytöstä läheskaan aina uhmana, vaan ihan vaan ihmisen tarpeena saada nyt vähän huomiota ja lohdutusta ja piristystä ja purkaa yleistä turhautumista siitä että elämä pottuilee. En ota niitä lapsen kiukkuja henkilökohtaisesti.