n. 25-vuotiaat, kuinka riippuvaisia olette lapsuudenperheestänne?

Itse muutin pois kotoa seitsemän vuotta sitten, samalle paikkakunnalle tosin. Taloudellisesti en ole tarvinnut apua kuin todella harvoin muuton jälkeen. Soittelen äidin kanssa päivittäin ja käyn heillä lähes joka toinen päivä, olen kerralla yleensä useamman tunnin.

Olen pian itse pienen lapsen äiti ja toivon, että lapseni viihtyy myös aikuisena yhtälailla seurassani kuin minä äitini seurassa.

Minä olen lähtenyt kotoa jo heti yläasteen jälkeen Helsinkiin yli 400km päähän vanhemmista, ja siihen aikaan kun ei ollut tietokonetta eikä kännyköitä, eikä aluksi ollut varaa lankapuhelimeenkaan, niin kyllä ne napanuorat aika nopeasti katkesi, mutta tosin esikoisena olin muutenkin aina ollut varsin itsenäinen. Taloudellista tukea saan vieläkin jonkun verran vanhemmilta, tai antavat suoraan esikoiselleni joka on 20v. Myös 50v. mieheni saa joskus rahaa 85v. äidiltään, jos vaikka on joku suurempi auton korjauslasku tms. Mieheni on äitiään aina autellut enemmän kuin vanhemmat veljensä.

Luulen että tuo on todella paljon luonteesta kiinni, mutta toki myös kasvatuksesta. Jos vanhemmat on sellaisia että eivät halua päästää irti, niin ovat kasvattaneet lapsestaankin kiinnipysyvän, ja jos lapsen luonnekin on vielä samaa maata, niin eihän sille mitään voi. Jotkut ovat kiinni vanhemmissaan vaikka olisivat jo perheellisiä. Se että vietät viikkoja vanhempien luona on kyllä outoa, mutta toisaalta kun olet yksin/yksinäinen se on sinun puoleltasi ymmärrettävää, ja joitain vanhempia sellainen ei tunnu haittaavan, minua haittaisi, puolin ja toisin.

Kyllähän sitä aikuisena voi olla "kaveria" vanhempiensa kanssa, niin että vanhemmat voivat myös kertoa lapselleen huoliaan ja pyytää tarvittaessa apua.

En yhtään. Mutsia nään kerran vuodessa ja isääni 2

Äitini on riippuvainen minun neuvoistani ja mielipiteistäni. Itse en ole ollut kuin muuttoapua vailla pari kertaa. Elätän itse itseni ja hoidan asiani. Muutin omilleni heti lukion jälkeen, nyt olen 23.

Soitellaan puolin ja toisin yleensä vähintään kerran viikossa, näin isän kanssa myös kerran viikossa (samalla ratsastustunnilla käytiin, nyt raskauden takia pidän taukoa), kerran 2 viikkoon yleensä vähintään nähdään, toki vaihtelee lomien aikana yms. Joulut ollaan yleensä oltu samassa paikassa.
Taloudellisesti ovat auttaneet isoissa hankinnoissa tms.
Kotoa muutin 18-vuotiaana..

Tutulta kuulostaa, enkä ainakaan osaa pitää itseäni epänormaalina tässä suhteessa:)

Rakastan perhettäni ja ikävöin heitä päivittäin, vaikka opiskelenkin nykyisin toisella puolella Suomea.Soittelen isälle/äidille milloin mistäkin asiasta oikeastaan päivittäin. Minulla on ollut poikaystävä jo useamman vuoden ajan, mutta siltikään eivät suhteet vanhempiin ole laimentuneet. Myös poikaystäväni perheestä on tullut minulle rakas, ja esimerkiksi soittelemme hänen äitinsä kanssa pari kertaa viikossa. Vähän naurattaakin täällä av:lla olevat anoppiavautumiset, kun omani on minulle niin tärkeä ja kaikin puolin ihana, välittävä ihminen.

Koen itseni vielä aika lapseksi, vaikka olenkin "jo" 23-vuotias... Toisaalta, en näe sitä huonona piirteenä, että viettää aikaa perheen kanssa ja nauttii siitä:) ehkä me vielä joku päivä aikuistutaan ja napanuora katkeaa;)

En ole vuosiin ollut rahallisesti riippuvainen. Henkisesti vielä vähemmän. Viimeksi sain jouluna isältäni viisikymppisen kun hän ei tiennyt mitä antaa lahjaksi. Sitä ennen sain synttärilahjaksi kaksikymppisen kolme vuotta sitten. Äitiäni näen pari kertaa vuodessa ilman rahaa.

25 v. Muuttanut 18 vuotiaana vanhempien luota siskon luokse, nyt asun omillani. Perhe mukana jokapäiväisessä elämässä. Sunnuntait on kyselemättäkin perhepäivä, jolloin mennään syömään äidin hyviä ruokia :) Viikollakin tulee käytyä muuten vaan moikkailemassa! Perhe on tärkein.

Muutin pois kotoa 18-vuotiaana satojen kilometrien päähän. Olen nyt 25-vuotias ja olen nähnyt vanhempani viimeksi vuosi sitten, kerran kahdessa viikossa suurin piirtein soitellaan. En ikävöi vanhempiani enkä lapsuudenkotiani, mutta se voi osaksi johtua siitä, että olen asunut vuosia avopuolisoni kanssa yhdessä eikä entisellä kotipaikkakunnalla ole enää oikein ketään tuttuja. 

Ei siinä mitään pahaa ole, että sä ap vietät paljon aikaa vanhempiesi kanssa, vaikka toki se omaan korvaani kuulostaa ihan utopistiselta. Jokainen on yksilö tässäkin asiassa :)

Me käydään kotipaikkakunnalla (ollaan miehen kanssa samasta kunnasta kotoisin) n. kuukauden-parin välein viikonlopun verran. Lisäksi joulut ollaan vietetty siellä päin ja tullaan varmaan viettämäänkin jonkin aikaa. Silloin tulee ehkä taannuttua lukiovuosiin ja asuttua niinkuin kotonaan asuisi. Vanhemmat ja kotona asuvat sisarukset selvästi tykkäävät kun käymme siellä ja hauskaa se on meillekin. Äitin kanssa tulee soiteltua parin viikon välein, kun tuntuu että se haluaa tietää miten meillä menee.

Rahallisesti ei olla riippuvaisia, tosin kun vanhemmat käyvät täällä päin, yhteiset ravintolakäynnit maksaa yleensä isä. Mitään neuvoja tai sellaisia ei ole tarvinnut kysellä, enkä tiedä haluaisinko kaikesta avautuakaan.

Koen olevani onnellisessa asemassa, sillä vanhempieni talous on hyvä ja vakaa ja täten saan heiltä työttömänä 25-vuotiaana edelleen taloudellista tukea tarvittaessa - kaiken muun henkisen tsemppauksen ja tuen lisäksi tietysti. Meillä on sanaton ja toimiva sopimus että vanhemmilta pyydetään ehdottomasti raha-apua ennen pikavippejä jne. Olen joka joulu kotona, se on sellainen periaate josta en näe luopuvani vielä aikoihin, ainakaan ennen omia mahdollisia lapsia. Äiti soittelee suunnilleen viikon välein. Asun eri kaupungissa kuin vanhempani.

Muutin kotoa 18-vuotiaana, olen nyt 24. Pärjään hyvin ilman tukea vanhemmiltani, näen heitä n. kerran kuussa tai harvemmin, eivät asu samalla paikkakunnalla. Näen heitä lähinnä siksi, koska he ovat mukavia, ikään kuin kavereita näkisi. Äitini on kyllä kova hösäämään ja järjestelisi minulle vaikka koko elämäni valmiiksi, jos antaisin. Kun olin vasta muuttanut, he tukivat minua pienellä summalla (alle 100€) kuukausittain, kun minulla oli todella vähän rahaa. Puolitoista vuotta he auttelivat, kunnes pääsin ylioppilaaksi ja menin töihin. Sen jälkeen olen lainannut heiltä kerran rahaa. Joskus kysyn heidän mielipiteitään asioihin, mutta teen itse päätökseni, ja yhtä hyvin voin kysyä kavereiltani.

En sinkkuaikoinakaan ole ollut heistä tämän riipuvaisempi. 

Eli vastauksena ap:lle, kyllä 25-vuotiaana tulisi olla täysin itsenäistynyt mielestäni. Suurin osa on.

Olen 22v, kahden lapsen äiti ja yhden äitipuoli, kihloissa ja ensivuonna menossa naimisiin. En ole riippuvainen. Tottakai autetaan puolin ja toisin ja äitini on kova ostamaan lapsenlapsilleen kaikkea mutta erikseen en ole pyytämässä. Ennemminkin toppuuttelen ostamista. :) soittelemme äidin kanssa paljon ja kyläilemme puolin ja toisin (asuvat 7km päässä meiltä). Haluan että lapseni luovat heihin yhtä lämpimät ja läheiset välit kuten minulla oli/on isovanhempieni kanssa. Mummoni on enää elossa ja asuu ihan naapurissa jossa tietysti tulee kyläiltyä ja auteltua. :)

Olen 25 v. En ole lainkaan riippuvainen. Muutin 18-vuotiaana omilleni samaan kaupunkiin. Koskaan en ole saanut taloudellista tukea. Muutto ym apua totta kai pyydän ja saan. Harvemmin soitellaan, nähdään ehkä kerran kuussa tai parissa, kyläilen harvoin. Siskoni 3v vanhempi on läheinen äitini kanssa ja soittelevat lähes päivittäin. Ihan hyvissä väleissä mekin ollaan, mutten koe vanhempiani kovin läheisiksi tai tärkeiksi. Vähän surullista, mutta totta.

Olen 30 vuotias ikisinkku ja olen asunut jo 10 vuotta toisella paikkakunnalla. Saan joskus, melko harvakseltaan jotain taloudellista tukea, koska en ole vielä valmistunut, enkä säännöllisessä työssä. Koen olevani sekä taloudellisesti että henkisesti itsenäistynyt ja tilanne on sen suhteen pysynyt ennallaan jo monta vuotta. En käy välimatkan vuoksi kovinkaan usein kotonani ja soittelenkin aika satunnaisesti, voi mennä joskus viikkojakin ilman yhteydenottoa, mutta välit ovat silti hyvät ja koen voivani soittaa aina kun siltä tuntuu. En vain koe tarvetta raportoida menemisistäni jatkuvasti, vain jos tulee oikeasti asiaa. Joulut minäkin kyllä vietän perhepiirissä, mutta niin on välillä viettänyt sisaruksenikin, vaikka osalla heistä on jo perhettäkin. Jouluna on mukava mennä koko perhepiirin kanssa yhteen, jos mahdollista. Harvoin se muulloin onnistuu.

Parisuhteen puuttuminen saattaa välillä tuoda tunteen, kuin ei olisi kunnolla itsenäistynyt, varsinkin kun vertaa juuri niihin samanikäisiin perheellisiin, mutta eihän se sitä itsenäisyyttä määritä. Olen täysin itsenäinen ja itse vastuussa omista tulemisista ja menemisistä, enkä siis ole tilivelvollinen vanhemmilleni, eivätkä he sanele miten minun tulisi aikaani viettää ja elämääni elää. Tällaiset asiathan sen itsenäisyyden määrittelee, ei vielä pelkästään se, jos käy usein kotona ja viihtyy vanhempiensa kanssa, vaan se on se sisäinen tunne siitä, ettei kukaan määrää tai kahlitse minua. Minun ei pidä murehtia että mitähän vanhemmat tästä nyt tuumaa, tai sopiikohan jotkut suunnitelmani heille, koska olen aikuinen ihminen. Tietysti suurissa asioissa kuuntelen ja arvostan heidän mielipidettään, mutta minua ahdistaisi ajatella kaikki asiat aina ensin heidän kauttaan. Tiedän myös tapauksen, jossa vanhemmat eivät ole osanneet päästää aikuisesta lapsestaan irti, eikä tämä lapsi vanhemmistaan. Hänkin on sinkku ja lähes koko elämä tuntuu pyörivän siinä oman lapsuudenperheen ja sukulaisten ympärillä. Mihinkään spontaaniin toimintaan on harvoin mitään mahdollisuutta hänen kanssaan, kun aina tuntuu olevan jos jonkinlaista velvollisuutta sinne kotipuoleen päin.

En ole irrottautunut, enkä ole aikomusta. Soitellaan päivittäin ja ekana soitan isoista asioista isälle. Olen 35, parisuhteessa ja kahden lapsen äiti.

Itse olen vasta 20v mutta vastaan nyt kuitenkin. Totuin jo äitini kanssa itsenäiseen elämäntyyliin - kokkasin itse mitä halusin syödä, tein töitä varhaisteini-iästä lähtien ja olin vastuuntuntoinen. Muutin ekaan vuokrakämppääni heti kun olin 17v täyttänyt, toiselle puolelle pääkaupunkia itse etsimääni vuokrakämppään. Mulle ei ole ikinä tullut sellaista pullantuoksuista kotiäitikuvaa omasta äidistäni, vaan äiti on aina patistanut eteenpäin elämässä taakse katsomatta. Äiti kasvatti minut yksinhuoltajana, mutta on silti onnistunut nyt pesästä lennettyänikin auttamaan rahallisesti. Henkistä tukea en ole häneltä pyytänytkään enää, kun en sitä aiemminkaan saanut... Tällä hetkellä asun ulkomailla toista kertaa, ja useimmat ulkomaanmatkanikin olivat ilman häntä... Meitä ihmisiä on niin moneen eri lähtöön, mulle on ainakin ihan ok että 30-v enonikin, jo yhden lapsen vuoroviikkohuoltajakin (eronneet vanhemmat), on äitinsä eli isoäitini kanssa monta kertaa viikossa puhelimitse yhteydessä.. Itse olen kerennyt jo naimisiinkin asti uudessa kotimaassani, enkä ole tästä mitenkään Suomen "perheelleni" avautunut. Elän elämäni parasta aikaa kun en ole tilivelvollinen omalle äidilleni enää.

En jotenkin ymmärrä tätä suomalaista napanuoran katkaisu mentaliteettia. Olen 25, opiskelen erittäin haastavaa alaa yliopistossa, olen elänyt itsenäisesti kuusi vuotta useammassa eri maassakin. Tällä hetkellä 200 km vanhempien luo, keskimäärin joka kolmas viikonloppu olen heidän luonaan ja kerran kaksi viikossa soitellaan. Minulla on hyvä ja rakas perhe ja len vangempien sisarustenikin kanssa tiiviihköösti yhteydessä. Olen tällaisessa tilassa kuin olen, oma kotini on opiskelupaikkakunnalla, samoin koulu, työ ja ystävät. Olen silti hyvin äidin tyttö ja kysyn häneltä neuvoa ja mielipidettä. Rahaakin saan. En jaksa asiasta stressata, kerranhan tässä vaan eletään. Perheenperustaminenkaan ei ole minulla ajankohtaista ja tyntuu todella utopistiselta. Älä huoli ap, mitä enemmän olen tavannut ihmisiä maailmalla, sitä selvemmäksi läy, että jokainen elää tasan sitä omaa elämäänsä omalla tavallaan!

Hei, kiva lukea teidän tarinoita ja mielipiteitä! :)

Tarkennan tuota taloudellista avustusta sen verran, että minä itse asiassa en koskaan pyydä vanhemmiltani rahaa (mikä ei minusta väärin ole jos tarvetta on!), mutta he välillä aika anteliaasti auttavat isommissa hankinnoissa tai esim. maksavat matkakulujani kotipaikkakunnalle tai saattavat muuten vain antaa rahaa, jolloin en kieltäydykään. Perheeni ei ole mitenkään rikkaasta päästä ja minulla on sisaruksiakin, että en sikäli koe olevani täysin piloille hemmoteltukaan... Minä en siis oikeastaan tiedä, kuinka hyvin pärjäisin ilman näitä avustuksia, sillä toistaiseksi ei ole ollut tarvetta yrittää pärjätä, jos ymmärrätte? Näen asian kuitenkin myös niin, että kun vanhempani tulevat eläkeikään ja jos/kun itse olen silloin työssäkäyvä ja jotensakin tienaava Aikuinen, niin kyllähän minäkin sitten avustan heitä menoissaan. En pidä velkakirjaa, mutta arvostan ja muistan aina, kuinka minua on autettu.

Sen myönnän kuitenkin, että vanhempani edelleen kohtelevat minua aikalailla kuin lasta, välimme eivät siis ole "kaverilliset" vaan selvästi vanhempi-lapsi-suhde. Tämä minua välillä vähän mietityttääkin, ja siksi tämän avauksen tänne postasinkin. Vanhempani tuskin osaavat pitää minua aikuisena ollenkaan, enkä itsekään osaa, mutta kumpi lienee syy ja kumpi seuraus(?)

t. AP (joka ei ole vielä aivan 25v, ehkä siihen ikävuoteen mennessä "itsenäistyn", kukapa tietää... ;) )

Tuohon vanhempieni luona ajan viettämiseen tarkennuksena vielä se, että lapsuudenkodissani asuu vielä myös sisaruksiani ja rakkaat lemmikkini, joiden seurassa mieluusti vietän aikaani :) En välttämättä viipyisi pelkästään vanhempieni kanssa ihan älyttömän pitkiä aikoja...

t. AP