Tyrmättiinkö sinun ammattihaaveesi lapsena?

Todellakin! Kaikki toiveet ja suunnitelmat lytättiin aina järjestelmällisesti. Ollaankohan samaa sukupolvea? Itse olen syntynyt 70-luvulla. Itse en ikinä lyttää lasteni haaveita, vaan kannustan, realismilla höystettynä.

Kyllä! Itsetuntoa ei sitten olekaan.

[quote author="Vierailija" time="13.10.2014 klo 13:53"]

Olin vasta  6-vuotias kun ilmoitin haluavani sairaanhoitajaksi. Äitini totesi että ei kannata, se on niin raskas ammatti.

Kouluiässä sanoin aikovani näyttelijäksi. Se tyrmättiin ilmoittamalla ettei se ole mikään kunniallinen(?) ammatti.

Yläasteella toiveammattini oli opettaja. Ei ei, sanotiiin. Huono palkka, kurittomat oppilaat.

Ei minusta tullut oikein mitään.

[/quote]

Kyllä.Nuorempana haaveilin tosissani kirjailijan urasta, sain äidinkielestä hyviä arvosanoja ja raapustelin pöytälaatikkoon. Äitini lyttäsi urasuunnitelmani julistamalla ettei kirjailija ole oikea ammatti,enkä tosiaan ole mikään Bronten sisarus. Sama juttu taidemaalarin uran kanssa. Ja kyllä,ne eivät ole "oikeita" töitä,siis toimeentulo on epävarmaa jne. mutta harmittaa kun kotona ei saanut enempää kannustusta. Nyt olen työtön merkonomi.

Lukiossa opo vain naureskeli, kun ilmoitin suunnittelevani yliopistoon menoa. Piti minua ilmeisesti ihan palikkana, enkä tainnut muutenkaan kuulua hänen suosikkioppilaisiinsa. No menin sinne sitten siitä huolimatta, ja ihan hyvin on mennyt sen jälkeen muutenkin.

Yläasteella oli opo, jonka oma tytär on ammattilaulaja. Harrastin laulamista ja kerroin opolle kasiluokalla että haluaisin laulajaksi, niin tähän hän tuumasi että: 'Ei sinusta siihen ole, sun kannattaisi harkita jotain tavallisten ihmisten ammattia, esim. lähihoitajan työtä.' 

Jepjep, hieno tyyppi, täysin oikeassa ammatissa. 

[quote author="Vierailija" time="13.10.2014 klo 14:05"]

[quote author="Vierailija" time="13.10.2014 klo 13:53"]

Olin vasta  6-vuotias kun ilmoitin haluavani sairaanhoitajaksi. Äitini totesi että ei kannata, se on niin raskas ammatti.

Kouluiässä sanoin aikovani näyttelijäksi. Se tyrmättiin ilmoittamalla ettei se ole mikään kunniallinen(?) ammatti.

Yläasteella toiveammattini oli opettaja. Ei ei, sanotiiin. Huono palkka, kurittomat oppilaat.

Ei minusta tullut oikein mitään.

[/quote]

Kyllä.Nuorempana haaveilin tosissani kirjailijan urasta, sain äidinkielestä hyviä arvosanoja ja raapustelin pöytälaatikkoon. Äitini lyttäsi urasuunnitelmani julistamalla ettei kirjailija ole oikea ammatti,enkä tosiaan ole mikään Bronten sisarus. Sama juttu taidemaalarin uran kanssa. Ja kyllä,ne eivät ole "oikeita" töitä,siis toimeentulo on epävarmaa jne. mutta harmittaa kun kotona ei saanut enempää kannustusta. Nyt olen työtön merkonomi.

[/quote]

Jos olet työtön, niin mikä estää sinua kirjoittamasta? Äitikö? Kirjailijaksi voi ryhtyä missä iässä tahansa kunhan vain sen julkaisukelpoisen tekstin saa aikaiseksi.

Joo, naurettiin vain "sinustako poliisi? ahahahahah!".
Poliisiksi haluaisin edelleen, mutta kaikki ne nauramiset estävät sen.
N23

Jos teidän unelmat noin helpolla kuolivat, vanhempanne ja oponne olivat aivan oikeassa. 

Jännittävintä on sitten , että skaalan toisessa päässä mulla on kasa tohtoriopsikelijoita, jotka valittavat siitä, että meksei heille sanottuettä rahoitus on epävarmaa ja joka uraportaalta putoaa enemmän väkeä kuin jatkaa seuraavalle. Siitähuolimatta, että sitä todellakin on puhuttu koko ajan viimeiset 20 vuotta - eivät vaan ole uskoneet.

Sanoin joskus teini-ikäisenä äidille että haluan baarimikoksi, "tapaa ainakin ihmisiä". Äiti sanoi kympin pojalle että pitäiskö hakea jotain kunnianhimoisempaa. No nyt olen noin 30-vuotiaana konsultti 10ke bruttopalkalla. Kiitos äiti.

Mitä te jorain opoa noin tosissanne kuuntelitte?? Mulla tyrmäsi lentoemäntähaaveet kun ei sitä pitänyt minään ammattina. Mutta sinne raivasin tieni. Tyhmä olisin ollut jos opon takia olisin jättänyt sen haaveen! :D

Tyrmättiin. Ilmoitin lapsena haluavani opettajaksi, kuulemma en mitenkään pärjää, kun olen liian kiltti, hiljainen ja pieni. Sekä omat vanhempani että opettajani olivat sitä mieltä. Samat kommentit tuli äidiltäni taas kun hain opiskelemaan. Ajattelin kuitenkin, että haluan kokeilla ja tehdä omat virheeni. Kumma juttu, pärjään opettajana ihan hyvin. Oppilaat ovat yllättävän mukavia ja pidän työstä. Tottakai välillä on vaikeaa, mutta mustalla huumorilla pärjää hyvin pitkälle.

joo. halusin olla isona koira...

Mä oon kans 70-luvulla syntynyt, mutta mua kyllä kannustettiin aina kaikkeen. En muista kenenkäân ikinä sanoneen mitään negatiivista tai masentavaa suunnitelmistani, vaikka olinkin vain hiukan alle ysin oppilas lukiossa. Ainoa mikä jäi mieleen oli se, että kun lopulta päätin mihin haluan opiskelemaan, sekä matikan/fysiikan, että äidinkielen opettaja molemmat näyttivät tosi tympeää naamaa, kun kuulema toivoivat, että olisin päätynyt heidän opettamalle alalleen. Siitä jäi hiukan tympeä maku, koska en ollut niin kiinnostunut kummastakaan, että olisin edes vaivautunut hakemaan sellaisiin ammateihin, missä niitä aineita olisi tarvittu pääaineina. Positiivisestihan ne varmasti tarkoittivat ja koin, että olivat tyytyväisiä mun opiskelumenestykseen omissa aineissaan, mutta siinä kohtaa kun olin jo kuitenkin tehnyt päätökseni olis ollut kiva, että olisivat olleet iloisia mun puolesta. Tai niin ajattelin silloin, eihän sillä kuitenkaan mitään väliä ollut, kun tein kuitenkin mitä tein ja olen edelleen itse tyytyväinen.

Oma lapseni on koulussa numeroiltaan hiukan itseäni parempi ja hän sanoo jatkuvasti, että harmittaa kun kertoo aikuisille, ettâ haluaa erääseen ammattiin ja kaikki kuulema aina sanoo, että ei sun sellaista kannata kun pystyt parempaankin ja siitä ei tiena mitään... ollaan sitten kotona jouduttu paljon keskustelemaan siitä, että kaikki työt ovat samanarvoisia ja kannattaa valita sellanen, mistä oikeasti on kiinnostunut. Ainahan voi jatkaa opiskelujaan myöhemmin muuhunkin ja toiseksi rahaa ei kannata ajatella tärkeimpänä tekijänä, kun kuitenkin ihan normaalista ja koulutusta vaativasta ammatista on kyse, eli ei suunnittele sellaista, että jättäisi opiskelut sikseen. Sellaisesta olisin huolissani, mutta jos muuten keksii jotakin mieleistä ammattia, niin minulle sopii mikä vaan, kunhan vaan on itse kiinnostunut siitä.

Mulle opo sanoi suoraan ettei mun kannata lukioon lähteä vaikka en siitä erityisemmin haaveillutkaan. Nyt sitten aikuisiällä olen vakavasti miettinyt lukioon lähteä.

Äiti tyrmäsi kaikki mahdolliset ammattihaaveeni. Mikään ei ollut hyvä. Mikään ammatti, johon olen opiskellut ei ole ollut tarpeeksi hyvä; ainoastaan yliopistotutkinto tai joku tarpeeksi "hieno" titteli olisi kelvannut. Nuorena haaveilin kampaajan ammatista; ei tullut kuuloonkaan. Äiti puhui suu vaahdossa, kuinka se on aivan kamalaa, kun olisi pitänyt mennä 30 kilometriä bussilla naapurikaupunkiin.

Äidillä oli omituinen tapa tyrkyttää minulle omia suunnitelmiaan, mutta muuttaa mielensä heti, jos kiinnostuin niistä. Esim.lukion jälkeen mietin ravintola-alaa, mutta äidin mielestä silloin uusi lähihoitajan ammatti olisi ollut ainoa oikea. Äiti jankutti lähihoitajan koulutuksesta jatkuvasti. Sitten, kun aloin kiinnostua lähihoitajan ammatista, äidin mielestä vaihtoehto oli ihan surkea ja ravintola-ala oli paras.

Kukaan ei koskaan vaivautunut kuuntelemaan, mitä itse haluan. Nuorena olisin tarvinnut tukea ja neuvoja, miten saavuttaa se, mitä itse haluan. Esim. kielissä olin hyvä ja olisin mielelläni jatkanut niiden opiskelemista. Lukion jälkeen olin tosi monta vuotta hukassa elämäni kanssa ja vain haahuilin paikasta toiseen. Lopulta päädyin lähihoitajaksi, kun en muuta keksinyt. Ammatti on ihan hyvä, mutta ei minun juttuni ja siksi opiskelen uuteen ammattiin, joka on äidin mielestä jälleen kerran surkea.

Opojen tietämyksessä, taidoissa ja asenteissa olisi varmaan osaltaan vieläkin paljon parantamisen varaa. Eivät varmaan tajua, kuinka suuri heidän merkityksensä saattaa olla nuoren tulevaisuuden suunnitelmiin.

Mulla oli tilanne lapsuudessa ihan päinvastoin :D Perhe jankutti koko ajan, kuinka musta tulee isona kirjailija ja/tai taiteilija, kun olin niiiiiin hyvä kummassakin. Vaikka itse toivoin ihan samaa, rupesi jankutus ärsyttämään, varsinkin kun realistisella silmällä ymmärsin etten edes ollut mikään huippulahjakkuus. Jo aikuisena hain ja pääsin opiskelemaan kuva-artesaaniksi, mutta jätin koulun kesken jo puolen vuoden kuluttua. Piirtäminen kyllä kiinnostaa yhä, mutta 90% opinnoista olivat niin puuduttavan tylsiä etten jaksanut. Koska haluan nimenomaan PIIRTÄÄ, enkä suunnitella mainoksia tietokoneen kuvankäsittelyohjelmilla, raapustella käsin kalligrafiakirjaimia, saati kaivertaa kuparilaatoista painokuvia itsetehdylle paperille.

Omat kirjalliset projektini taasen ovat seisseet jäissä jo yli 4 vuotta. Tällä hetkellä lähinnä askartelen nukkekotiharrastukseni parissa.

Minunkin kaikki ideat ja suunnitelmat revittiin jotenkin riekaleiksi heti ja kaikkien sukulaisten toimesta. Mitä ikinä sanoinkaan suunnittelevani tehdä, se ruodittiin joka kannalta, että siinä täytyy tehdä sitä ja tätä ja siihen vaaditaan tätä ja tuota ja sen on kyllä sitten sellaista ja tällaista. Aivan kuin minusta ei olisi ollut siihen. (Numeroni olivat aina hyviä ja olin melkein missä vaan lahjakas). Lähenen kolmea kymmentä ja vasta nyt olen oppinut kuuntelemaan itseäni tai edes löytänyt itseni sen kaiken ihme soopan jälkeen mitä minulle lapsena ja nuorena syötettiin. Anteeksi, kun purkaudun täällä, mutta vieläkin vaan välillä suututtaa se kannustuksen puute. Vaikea uskoa itseensä vaikka miten olisi numerot papereissa kiitettäviä, jos oma perhe vain vähättelee.

Minä sain kyllä kannustusta. Mutta nyt on ollut karua seurata tuttua, joka valittelee, ettei kotoa kannusteta. Onneksi minä olen saanut kotoa kannustamisen mallia, jota valan tähän tuttuuni. Toivottavasti auttaa edes vähän.

Äitini tyrmäsi aivan kaiken. Ilmoitin haluavani eläinten pariin, ei voi, kun olen allerginen (ei mitään testattu ja ikää 5 v). Sitten keksin, että minusta tulee malli, liian lyhyt ja huono iho tulee, halusin kampaajaksi, rasitusastma ja kemikaalit, eeeei... Halusinpa mitä ikinä, kaikki oli ei. En vieläkään oikein tiedä, mihin olen kyneneväinen ja mikä on vain lytättyä itsetuntoa. Samaan aikaan tämä raapi puita ja puskia saadakseen minulle jonkun diagnoosin, joka selittäisi hänen huonon kasvatuksensa (väkivaltainen ahdistuksen takia, alemmuuskompleksi, en kelpaa ja masennus). 17 vuotta juoksutti eri psykiatreilla ja tohtoreilla, kun halusi toteuttaa omaa münchhaussenin syndroomaansa. Todellisuudessa minusta ei koskaan löytynyt mitään, edes niitä allergioita saati sitten autismia tai aspergeriä.