Lue keskustelun säännöt.
Miksi vanhempiaan täytyy sietää?
04.09.2021 |
Olen tässä miettinyt tällaista.
Joo ne ovat ihan rakkaita ja joo kyllähän ne mut kasvatti. Oli kaikkea mitä pyysin ja käytiin etelässä (tää on aina heidän puolustus jos tulee riita).
Oli ”onnellinen” lapsuus, he ei tiedä traumoista (kuulostaa dramaattiselta mutta riittää varmaan jos sanon että ystäväperheen, minua vanhempi poika liittyy tähän). Ja traumoja on siis monesta muustakin asiasta mutta tää on niistä isoin.
En syytä tästä vanhempiani, mutta he tekivät siitä kertomisen vaikeaksi olemuksellaan ja kommenteillaan joten siksi jätin kertomatta.
Nyt olen 24, asun kihlattuni kanssa ja meillä menee todella hyvin. Saan kaiken sen huomion ja rakkauden mitä oikeasti tarvitsin.
Esim.
Kuulostaa varmaan naurettavalta, että marisen tästä mutta valmistujaislahjaksi sain prisman alekorista löytyneen leipägrillin. Eikä sekään ollut oikeasti ajateltu valmistujaislahjaksi, itse naurahdin kun he tulivat kotiin että jaa onko tää mun valmistujaislahja? (Oli siis juuri se päivä kun valmistuin amiksesta, muita aiemmin). He naurahtivat että katsos, joo.
Että näin paljon oikeasti kiinnostaa ja panostetaan..
eiväthän siis lahjojen kalleus mitään osoita, olisin oikeasti ollut siihen leipägrilliin tyytyväinen, jos vain ajatus sen takana olisi ollut aito.
Henkistä väkivaltaa on ollut aina, äitini manipuloi vieläkin. Äitini heittäytyy marttyyriksi ja isäni käskee meitä kehumaan äitiä ettei hänen ole niin paha olla... menisi terapiaan.
He eivät tiedä mitä minulle oikeasti kuuluu, eivät kysy. Jos innostun kertomaan niin eivät kuuntele, oikeasti, eivät kommentoi mitenkään ja jatkavat vain elämää. Parhaimmassa tapauksessa keskeyttävät omilla jutuillaan.
Miksi siis omia vanhempia täytyy sietää? Varsinkin jos aina usein heidän seurassaan on vain paha olla? Eivät he itse sitä tajua tietenkään.
Onko se ainut syy että he kasvattivat minut?
Kommentit (9)
Onpa ikävää mutta saat itse valita haluatko olla heidän kanssaan tekemisissä. Ei ole pakko sietää tuollaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuullostaa kurjalta, että et ole uskaltanut kertoa vaikeista asioista vanhemmillesi. Ja sekin, että koet etteivät vanhemmat ole arvostaneet sinua tarpeeksi, esim. noissa lahja-asioissa.
Kertoivatko vanhempasi koskaan, että olet heille tärkeä tai rakas? Tai osoittivatko sen viettämällä aikaa kanssasi, tekemällä jotain yhdessä, muutakin kuin lomamatkan?
Minusta nuo asiat ovat se olennaisempi, kuin joku lahja. Toki itsekin olen kokenut vastaavia loukkaantumisia, kun minulle vanhempani antoivat pyöreitä täyttäessä muutaman kympin lahjan, joka ei ole minun tyyliäni, mutta vaikkapa puolisolleni antoivat arvokkaamman lahjan ihan jouluna.
Toisaalta kun sanot, että saat puolisoltasi sellaisen rakkauden mitä tarviset, onhan suhde puolisoon ihan erilainen kuin vanhempiin, miksi suhde vanhempiin olisi samanlainen kuin suhde ihmiseen, jonka olet itse valinnut koska teillä synkkaa? Vanhmpien ja lasten luonteet eivät aina käy täysin yksiin ja kiinnostuksen kohteet ja elämänarvot voivat poiketa paljonkin, puolison kanssa taas valitaan useimmiten ihminen jonnka kanssa nuo menevät yksi yhteen.
Sanoisin ettei ole pakko olla tekemisissä, ainakaan kovin tiiviisti, mutta silti ehkä miettisin, oletko niin nuori, että odotat vanhemmiltasi täydellisyyttä ja et osaa ajatella että he ovat vain ihmisiä hekin? Voihan sitä olla tekemisissä silleen kuin olisi joidenkin muidenkin sukulaisten kanssa. Ei juttele kovin henkilökohtaisia ja tapaa vain välillä, ihan ystävällisissä merkeissä?
Vierailija kirjoitti:
Kuullostaa kurjalta,
että et ole uskaltanut kertoa vaikeista asioista vanhemmillesi. Ja sekin, että koet etteivät vanhemmat ole arvostaneet sinua tarpeeksi, esim. noissa lahja-asioissa.Kertoivatko vanhempasi koskaan, että olet heille tärkeä tai rakas? Tai osoittivatko sen viettämällä aikaa kanssasi, tekemällä jotain yhdessä, muutakin kuin lomamatkan?
Minusta nuo asiat ovat se olennaisempi, kuin joku lahja. Toki itsekin olen kokenut vastaavia loukkaantumisia, kun minulle vanhempani antoivat pyöreitä täyttäessä muutaman kympin lahjan, joka ei ole minun tyyliäni, mutta vaikkapa puolisolleni antoivat arvokkaamman lahjan ihan jouluna.
Toisaalta kun sanot, että saat puolisoltasi sellaisen rakkauden mitä tarviset, onhan suhde puolisoon ihan erilainen kuin vanhempiin, miksi suhde vanhempiin olisi samanlainen kuin suhde ihmiseen, jonka olet itse valinnut koska teillä synkkaa? Vanhmpien ja lasten luonteet eivät aina käy täysin yksiin ja kiinnostuksen kohteet ja elämänarvot voivat poiketa paljonkin, puolison kanssa taas valitaan useimmiten ihminen jonnka kanssa nuo menevät yksi yhteen.
Sanoisin ettei ole pakko olla tekemisissä, ainakaan kovin tiiviisti, mutta silti ehkä miettisin, oletko niin nuori, että odotat vanhemmiltasi täydellisyyttä ja et osaa ajatella että he ovat vain ihmisiä hekin? Voihan sitä olla tekemisissä silleen kuin olisi joidenkin muidenkin sukulaisten kanssa. Ei juttele kovin henkilökohtaisia ja tapaa vain välillä, ihan ystävällisissä merkeissä?
AP:
Ainoat kaksi kertaa milloin äitini on sanonut rakastavansa ovat olleet riidan päätteeksi. Ensimmäisellä kerralla sanoin itse ensin, pitkän hiljaisuuden päästä hänkin.
Toisella kerralla vuosia myöhemmin riidan yhteydessä sanoin myös siitä etten tiedä olenko edes tärkeä tai rakas kun ei sitä ole ikinä sanottu. Sen riidan lopuksi äiti naurahti että tietenkin hän rakastaa, sehän on olettamus mikä mun täytyisi tietää.
Isäni ei ilmaise koskaan, halannut on kahdesti.
Mulla on lapsuudesta ehkä 2 muistoa missä olen yksin vanhemman/vanhempien kanssa.
Muuten muistoissa on joko puoli sukua tai koko perhe, mutta juuri jossain etelän matkalla.
Arkena meidän kanssa ei vietetty aikaa (isä viikot muualla töissä, äiti yrittäjä).
Mutta vanhemmilleni on aina ollut vaikeaa kertoa asioita. Muistan miten aina on ollut huono hetki, aina on olo tehty syylliseksi että keskeytän jotain tärkeää. Tai jos on kuunneltu, on aina kuitenkin keskitytty TV:n tekstityksiin ja vain hymisty muttei vastattu sanoilla.
Ennen facebookia TV oli äidilleni joka iltainen riippuvuus 19.30 eteenpäin ei enää mitään yhteyttä äitiin ja iltatoimet tehtiin aina yksin, jopa ekalla luokalla. Jos erehdyin menemään TV huoneeseen, laittoi äiti äänet hiljaiselle ja pyöritellen silmiään kysyi että mitä?!
Ja sitten tuli Facebook ja nyt tämä yhteys on poissa päältä 24/7 ja Facebookiin päivitellään täydellistä kulissi perhe-elämää vaikka oikeasti ei edes huomata omia lapsia.
Ymmärrän että he ovat vain ihmisiä ja tekivät omasta mielestä parhaansa.
Äiti on kyllä myöntänyt ettei edes olisi halunnut meitä (3 lasta), ainakaan vielä, mutta suku painosti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuullostaa kurjalta,
että et ole uskaltanut kertoa vaikeista asioista vanhemmillesi. Ja sekin, että koet etteivät vanhemmat ole arvostaneet sinua tarpeeksi, esim. noissa lahja-asioissa.Kertoivatko vanhempasi koskaan, että olet heille tärkeä tai rakas? Tai osoittivatko sen viettämällä aikaa kanssasi, tekemällä jotain yhdessä, muutakin kuin lomamatkan?
Minusta nuo asiat ovat se olennaisempi, kuin joku lahja. Toki itsekin olen kokenut vastaavia loukkaantumisia, kun minulle vanhempani antoivat pyöreitä täyttäessä muutaman kympin lahjan, joka ei ole minun tyyliäni, mutta vaikkapa puolisolleni antoivat arvokkaamman lahjan ihan jouluna.
Toisaalta kun sanot, että saat puolisoltasi sellaisen rakkauden mitä tarviset, onhan suhde puolisoon ihan erilainen kuin vanhempiin, miksi suhde vanhempiin olisi samanlainen kuin suhde ihmiseen, jonka olet itse valinnut koska teillä synkkaa? Vanhmpien ja lasten luonteet eivät aina käy täysin yksiin ja kiinnostuksen kohteet ja elämänarvot voivat poiketa paljonkin, puolison kanssa taas valitaan useimmiten ihminen jonnka kanssa nuo menevät yksi yhteen.
Sanoisin ettei ole pakko olla tekemisissä, ainakaan kovin tiiviisti, mutta silti ehkä miettisin, oletko niin nuori, että odotat vanhemmiltasi täydellisyyttä ja et osaa ajatella että he ovat vain ihmisiä hekin? Voihan sitä olla tekemisissä silleen kuin olisi joidenkin muidenkin sukulaisten kanssa. Ei juttele kovin henkilökohtaisia ja tapaa vain välillä, ihan ystävällisissä merkeissä?
AP:
Ainoat kaksi kertaa milloin äitini on sanonut rakastavansa ovat olleet riidan päätteeksi. Ensimmäisellä kerralla sanoin itse ensin, pitkän hiljaisuuden päästä hänkin.
Toisella kerralla vuosia myöhemmin riidan yhteydessä sanoin myös siitä etten tiedä olenko edes tärkeä tai rakas kun ei sitä ole ikinä sanottu. Sen riidan lopuksi äiti naurahti että tietenkin hän rakastaa, sehän on olettamus mikä mun täytyisi tietää.
Isäni ei ilmaise koskaan, halannut on kahdesti.Mulla on lapsuudesta ehkä 2 muistoa missä olen yksin vanhemman/vanhempien kanssa.
Muuten muistoissa on joko puoli sukua tai koko perhe, mutta juuri jossain etelän matkalla.
Arkena meidän kanssa ei vietetty aikaa (isä viikot muualla töissä, äiti yrittäjä).Mutta vanhemmilleni on aina ollut vaikeaa kertoa asioita. Muistan miten aina on ollut huono hetki, aina on olo tehty syylliseksi että keskeytän jotain tärkeää. Tai jos on kuunneltu, on aina kuitenkin keskitytty TV:n tekstityksiin ja vain hymisty muttei vastattu sanoilla.
Ennen facebookia TV oli äidilleni joka iltainen riippuvuus 19.30 eteenpäin ei enää mitään yhteyttä äitiin ja iltatoimet tehtiin aina yksin, jopa ekalla luokalla. Jos erehdyin menemään TV huoneeseen, laittoi äiti äänet hiljaiselle ja pyöritellen silmiään kysyi että mitä?!Ja sitten tuli Facebook ja nyt tämä yhteys on poissa päältä 24/7 ja Facebookiin päivitellään täydellistä kulissi perhe-elämää vaikka oikeasti ei edes huomata omia lapsia.
Ymmärrän että he ovat vain ihmisiä ja tekivät omasta mielestä parhaansa.
Äiti on kyllä myöntänyt ettei edes olisi halunnut meitä (3 lasta), ainakaan vielä, mutta suku painosti
Kuullostaa kyllä kurjalta, enkä ihmettele jos et halua tiiviisti pitää yhteyttä. Minunkin äitini on sanonut minulle, ettei olisi halunnut lapsia, enkä ymmärrä miksi kukaan vanhempi sellaista lapselleen sanoo, todella loukkaavaa. Voi toki olla, että käytöksen taustalla on vanhemmillasi ollut väsymystä, jopa masennusta, mutta eihän tuo kivalta kuullosta.
Ota etäisyyttä, luo sellaiset ystävälliset ja asialliset välit, Kun odottaa vähän, pettyy vähemmän, näin on ainakin oma kokemukseni. Itselleni on ollut elämässä olennaista, että olen luonut oman näköiseni elämän, en ota vanhemmiltani rahaa, enkä odota mitään heiltä. Surullista, mutta ainakin minulle ollut välttämätöntä. Ymmärrän, että vanhemmillani on omat heikkoutensa ja ongelmansa, jotka osin selittävät asioita, mutta itseni vuoksi pidän etäisyyttä, silti yritän olla heille asiallinen ja ystävällinen.
Älä jää vellomaan menneisyyteen, vaan keskity hyvään elämään kumppanisi kanssa tässä ja nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vanhempiaan tarvitse nähdä tai sietää. Päätät vain pitää etäisyyttä.
Oma äitini on väkivaltainen ja epärehellinen narsisti. En tapaa häntä enää.
Meni 50-vuotta ja jonkin verran terapiaa ennen kuin tajusin, että täytyy laittaa oma terveys ja perhe etusijalle.
Sulla ei ole mitään velvoitetta olla vanhempiesi kanssa tekemisissä jos et heistä pidä ja he eivät tuo mitään positiivista elämääsi. Vanhempiaan ei voi valita, mutta aikuisena voi valita onko tekemisissä heidän kanssaan vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksipiippuista. Mulla on paskat vanhemmat, äiti on tunneköyhä ja oikeasti myös älyllisesti tyhmä. Mistään ei voi keskustella koska alkaa nälvimään ja pitää kaikkea vitsinä. En muista koska olisin käynyt kunnollista keskustelua kummankaan kanssa. Se menee heidän puolelta aina minun vähättelyksi ja tiuskimiseksi.
En ole katkaissut välejä koska tunnen jo nyt jo itseni juurettomaksi. Heitä katsoessaan näen omiakin vikoja koska samat geenit, joten olen tehnyt ihan hyvää työtä itseni kanssa katsoessani heidän elämää. Lapsuudenkoti on paikka jossa näen oman elämäni jotenkin konkreettisena, "täältä tulin ja täällä olin silloin huoleton" (koska en tajunnut miten mätä lapsuus oli). Ihan kuin kävisin rikospaikalla etsimässä vihjeitä siitä mitä pitää tehdä seuraavaksi. Kestän vanhempiani pari päivää kerrallaan pari kertaa vuodessa.
Aluksi se oli myös nuorena muuttamisen jälkimainingeissa tullut tyhjyys kun en ollut saanut kunnon tunnekasvatusta elämää varten. Vanhempani tuntuivat olevan ainoita jotka puhuivat samaan sävyyn, olen naisena vieroksunut muiden tapaa vuorovaikuttaa. Olen joutunut olemaan oma kasvattajani vielä kolmekymppisenä.
Jos vanhemmiltaan saa pelkkää pahaa oloa, kannattaa vaan katkaista yhteys. Tuo on helppo sanoa mutta itse en kykene. Olen laittanut aikarajaksi sen kun saan omia lapsia, koska en halua vanhempiani heidän elämään.
Minua ei tarvitse sietää. Olen ja elän itsekseni. Kuitenkin, jos lapseni tarvitsevat apua niin täällä taustalla olen ja tietävät, että sitä apua varmasti saavat. En soittele enkä kysele. Tiedän, että heillä on kaikki hyvin.