Hitto, just ajattelin, että mitä sitten, kun äiti kuolee?

Tunne siitä, että äidin menettäminen on mahdotonta, johtunee siitä, että lapsena ajattelee vanhempien elävän ikuisesti - ehkä. Äiti on useimmille ihmisille elämän ensimmäinen ihmissuhde, joka taas on elintärkeä asia. Varmasti siksi äidin merkitys on niin suuri.

Ap

Minäkin olen välillä miettinyt sitä ja pelkkä asian ajattelukin jo lamaannuttaa. Äitini on elämäni yksi tärkeimmistä henkilöistä ja etenkin nyt, kun olen itsekin äiti, arvostan ja kunnioitan häntä aiempaakin enemmän. Vaikka olen aikuinen ja minulla on oma perheeni, on äitini yhä niin käsittämättömän rakas ja esikuvamainen luottohenkilö. Totta kai aika hänestä joskus jättää, mutta en haluaisi sen tapahtuvan todellakaan vielä piiiitkään aikaan. Isäni kuoli ollessani melko pieni joten sitäkin suuremmalla syyllä olen aina tukeutunut äitiini ja hän on hoitanut äitiytensä yksin niin hienosti, että usein kysynkin häneltä viisaita neuvoja oman uuden äitiyteni tueksi.
Voi äiti, kuinka rakas hän onkaan <3

 7 vastaa:

Äitini sai elää hyvän elämän, pitkäänkin. Kuoli 85 vuotiaana puoli vuotta sairastettuaan, sen puolen vuoden aikana sai monien keskustelujen kautta jättää hyvästit.

Nyt isäni on alkanut olla läheisempi kuin äitini elossa ollessa, aivan merkittävästi.

Eikö kukaan mieti, että itse kuolee ennen äitiään. Mikään ei ole itsestäänselvää.

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 14:05"]

Tunne siitä, että äidin menettäminen on mahdotonta, johtunee siitä, että lapsena ajattelee vanhempien elävän ikuisesti - ehkä. Äiti on useimmille ihmisille elämän ensimmäinen ihmissuhde, joka taas on elintärkeä asia. Varmasti siksi äidin merkitys on niin suuri.

Ap

[/quote]

Hyvin sanottu.Muistan kun hätäännyin kuullessani että äiti on ottanut henkivakuutuksen,sehän tarkoittaa että hän kuolee (joskus). Viisas ystäväni totesi,että jotkut ottavat matkavakuutuksenkin,vaikka eivät aio matkustaa pitkään aikaan. Ihmiset haluavat varautua tulevaan. Itse en mielelläni puhu esimerkiksi tulevasta perinnöstä ja hoitotestamentista(vai mikä se nyt on,kun annetaan ohjeet mitä pitää tehdä jos omainen on vihannes),asiat tuntuvat olevan äidilleni tärkeitä mutta minua ahdistaa ajatella että joskus voi tulla aika kun ei voi enää soittaa äidille. 

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 12:37"]

Tuosta murheiden itse kantamisesta sen verran, että yritän päästä siitä eroon. Oon havainnut sen tuhoisaksi tieksi omalla kohdallani.

[/quote]

Ok, mutta on ihan mahdollista että jo paljon ennen kuolemaansa äidistä tulee sellainen ettei hän voi niitä kantaa ja että olisi väärin niillä häntä kuormittaa. Silloin täytyy etsiä muut tukiverkot. Ihmiset yllättävästi voi muuttua eläköidyttyään ja vanhemmiten, tavoilla joita ei uskoisi. 

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 14:19"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 12:37"]

Tuosta murheiden itse kantamisesta sen verran, että yritän päästä siitä eroon. Oon havainnut sen tuhoisaksi tieksi omalla kohdallani.

[/quote]

Ok, mutta on ihan mahdollista että jo paljon ennen kuolemaansa äidistä tulee sellainen ettei hän voi niitä kantaa ja että olisi väärin niillä häntä kuormittaa. Silloin täytyy etsiä muut tukiverkot. Ihmiset yllättävästi voi muuttua eläköidyttyään ja vanhemmiten, tavoilla joita ei uskoisi. 

[/quote]

Ei äiti ole mulle ainoa tukiverkko.

Ap

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 13:50"]

Mitä äitisi teki kun hänen äitinsä kuoli? Kysy ja ota neuvosta vaari.

[/quote]

Kannattaakin tosiaan muistuttaa mutsia siitä, että hänen äitinsä kuoli ja että hän todennäköisesti on jonossa seuraavana :D

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 14:16"]

Eikö kukaan mieti, että itse kuolee ennen äitiään. Mikään ei ole itsestäänselvää.

[/quote]

Mä olen varma,että kuolen ennen äitiäni,hän on sellainen rautarouva on mahdoton kuvitella häntä avuttomana vanhuksena,saati kokonaan poissa. 

Mun äiti on mun paras kaveri, en todellakaan voi kuvitella elämää ilman äitiä :( 

Mun äiti kuoli kuusi vuotta sitten. Olin tuolloin itse 23-vuotias. Vaikka äitini ei nyt ihan malliyksilö ollutkaan (mielenterveysongelmainen), niin hoiti minua parhaansa mukaan. Kyllähän siinä sellainen äiti-tytär -side katkesi, jota ei voi korvata ikinä millään, varsinkin, kun olisin tarvinnut äitini tukea vielä kauan. Edelleen ajattelen lähes päivittäin, että pitääpä soittaa äidille. 

Kukkia en hänelle ole ikinä vienyt niin paljon, kun näiden kuoleman jälkeisten vuosien aikan.

Olen omaa kohta 65 vuotiasta eläkkeellä olevaa äitiäni pitänyt aina tärkeimpänä ihmissuhteenani. Vaikka me välillä ollaan riideltykin, niin aina on sovittu ja ymmärretty taas vähän enemmän toisistamme. Viime vuosina on vienyt äidille paljon kukkia (muulloinkin kuin äitienpäivänä ja syntymäpäivänä) ja jos teen ison satsin ruokaa, niin saatan viedä pari annosta ihan noin vain. 
Yksi mistä saadaan riita aikaiseksi on äidin alkoholin käyttö. Hän ei todellakaan ole alkoholisti, mutta syyt juomiselle ovat olleet äärimmäisen huonot. Siinä sitten ryvetään itsesäälissä jne. Lisäksi äitini luonne muuttuu täysin hänen ottaessaan vähääkään. Siksi olenkin aika ronskisti puuttunut hänen juomiseensa. En aina ole suostunut hänelle käymään Alkossa ja siitähän riita on tullut.
Onneksi hän ei ole nyt pitkään aikaan ryypännyt kotona yksin ja muutenkin hän on löytänyt elämäniloaan. Viettää ihan kohtuullisen mukavaa eläkeläisen elämää omassa asunnossa.

Toivon äidilleni vielä ainakin 20 vuotta hyvää elämää, jos vaikeita sairauksia tulee (alzheimeria yms.) niin silloin kyllä toivon nopeata lähtöä, eikä sitä, että jäisi muiden armoille täysin. Olen kyllä valmis auttamaan äitiäni niin paljon kuin mahdollista, jotta saa kotonaan asua niin pitkään kuin mahdollista. 

Tässä toinen näkökulma:

Mulle äiti ei ikinä ole ollut tuki ja turva, ja hän on viimeinen henkilö jolle kertoisin ongelmistani. Silloin kun olen erehtynyt niin tekemään, on hän aina TOISTEN puolella. Ihan lähtien siitä kun minua kiusattiin pienenä (äiti kysyä vaan "no mitä sä teit ensin niille"), tai siihen kun erosin pettävästä poikaystävästä ("Ei pitäisi olla niin vaativa, tulet aina pettymään jos odotat jotain täydellistä miestä ja prinsessakohtelua"). Kaikki ilonaiheeni hän on latistanut, ja ongelmissa jättänyt joko täysin yksin tai tehnyt kaikkensa pahentaakseen oloani. Minä olen joutunut olemaan ihan pienestä asti se, joka kantaa sekä omat että äidin murheet.

Minulla ei siis koskaan ole ollut "äitiä" siinä merkityksessä kuin sinulla, ap. Olen aivan järjettömän kateellinen teille, jotka olette kuitenkin saaneet nauttia äidin tuesta ja hoivasta vuosikymmeniä. Minä en ole saanut sitä päivääkään. Ole siis äärettömän kiitollinen siitä mitä sulla on ollut ja on - se ei ole itsestäänselvyys. Älä murehdi tulevaa, vaan ole onnellinen. Sinulla on niin käsittämättömän paljon, etkä itse osaa varmaan kuvitellakaan tilannetta jossa sitä ei ole ollut ollenkaan. 

Mä en voi soittaa enää äidille ja kysyä asioita. Äiti ei edes muista kuka olen. Oon 30 ja sain just ekan lapsen, olisi paljon kysyttävää ja olisi kiva, jos hän voisi olla läsnä lapseni elämässä. Mutta alzheimer on tyhmä tauti. Voi iskeä 60-vuotiaaseenkin ja viedä muistin kokonaan parissa vuodessa. :(

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 11:58"]

Äiti on kuitenkin sellainen mun elämän peruskallio. Äidiltä voi kysyä neuvoa moniin asioihin ja tietää, että se on aina mun puolella.

[/quote]

Sulle jää kauniit muistot. Ihanaa että sulla on tuollainen äiti. Mun äiti on narsistinen, itsekäs paska. Se ei oo koskaan ollut mun tukena ja on aiheuttanut mulle paljon sielullisia ongelmia, joita korjailen vielä nelikymppisenäkin. Se, että olen selvinnyt elämästä näinkin selväjärkisenä, on täysin omaa ansiotani ja kovalla työllä saavutettua. Tunteet äitiä kohtaan ovat kuolleet, en välitä enää olla tekemisissä ollenkaan, koska aina saan kuulla miten paska ihminen olen. Monesti ihmettelen miksi edes synnyin ja mitä pahaa olen maailmalle tehnyt, että mua on paiskattu äidillä joka ei oikeasti välitä kuin itsestään.

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 13:55"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 13:11"][quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 11:58"]Äiti on kuitenkin sellainen mun elämän peruskallio. Äidiltä voi kysyä neuvoa moniin asioihin ja tietää, että se on aina mun puolella. [/quote] kasva aikuiseks [/quote]Katkera lapsuus?Aikuisenako ei voi kysyä neuvoa?Ei äitiä korvaa kukaan,mutta ilmankin oppii elämään,silti vielä kolmen vuoden jälkeen minulle tulee silloin tällöin tunne että voi kumpa voisin soittaa äidille.

[/quote]jaxuhali!<3

Minä en edes tiedä mitä se on kun on äiti johon voi turvautua. Olen myös todella kateellinen teille joilla on hyvä äiti. Mun äiti soittaa mulle vain jos haluaa haukkua mut. Lapsiani ei muista koskaan, mutta marisee jos häntä ei muisteta synttäreinä ja jouluna. Jouluna saan joulupuhelun, haukkuu mut ja sanoo ettei tarvi tulla käymään ja hän ei sitten lahjoja laita. Sairashan se on, mutta helvetin ilkeä ja paska ihminen. Käyn kerran vuodessa velvollisuudesta kylässä ja vastaan puhelimeen muutaman kerran vuodessa. Jos ja kun äiti kuolee, se on vain helpotus. 

Noin minäkin olen aina ajatellut. Äiti on aina minun puolellani ja taistelee puolestani kuin leijonaemo ja niin varmasti olisi tehnytkin, kunnes tapasi nykyisen miehensä: narsistin. Tuo mies on onnistunut sotkemaan koko kuvion ja tällä hetkellä äitini onkin tuon miehen puolella ja me lapset olemme hirviöitä, kun "emme hyväksy hänen uutta onneaan", ts. sitä, että mies käyttäytyy todella törkeästi äitiäni ja meitä kohtaan ja estää yhteydenpitoamme. Toistaiseksi äiti on alistunut hänen tahtoonsa. Ennen äiti oli se, kenelle soitin, ei ole enää. Sen paikan on ottaneet sisarukseni, me pidämme yhtä. Tilanne on surullinen. Koen menettäneeni äitini, vaikka hän elossa onkin.

2

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 13:55"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 13:11"][quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 11:58"]Äiti on kuitenkin sellainen mun elämän peruskallio. Äidiltä voi kysyä neuvoa moniin asioihin ja tietää, että se on aina mun puolella. [/quote] kasva aikuiseks [/quote]Katkera lapsuus?Aikuisenako ei voi kysyä neuvoa?Ei äitiä korvaa kukaan,mutta ilmankin oppii elämään,silti vielä kolmen vuoden jälkeen minulle tulee silloin tällöin tunne että voi kumpa voisin soittaa äidille.

[/quote]

Katkera lapsuus on aika helppo termi heittää, mutta kerron sinulle, mitä se tarkoittaa. Oma lapsuuteni ei varmasti ole sieltä katkerimmasta päästä edes, mutta viimeistään teinivuosien jälkeen ei ole ollut oikeastaan mitään asiaa, jossa voisin kysyä äidiltäni neuvoa, eikä sitäkään ennen niitä monta ollut. Vitonen huojentuu aina äidin kanssa keskusteltuaan koska kokee saavansa avun, minä huojennun, kun ei tarvitse muutamaan päivään puhua, ja sekin on opeteltua optimismia, aiemmin kärsin päiväkausia äidin kanssa puhuttuani.

Äitini on pelkästään rasite ja huolen aihe, osin omasta syystään, osin syyttään. Suhteemme on silti lähentynyt ja koen myötätuntoa tultuani itse ädiksi. Mietin silti, että jos äiti kuolee, perheeni elämä on paljon kevyempää. Kyllähän minä silti varmasti suren ja paljon, mutta enemmänkin sitä, mitä hänen elämänsä ei koskaan voinut olla. Hyvät ainekset, mutta liian kova elämä ihan liian pienestä pitäen. Yritän suhtautua häneen huonostikasvatettuna lemmikkinä, sellaiseksi hän on oikeastaan kohtuullinen, vaikka paljon vaivaa vaatiikin. Toivon, että kykenisin itse omalle lapselleni pysyä kunnolla plusmerkkisenä.