Hitto, just ajattelin, että mitä sitten, kun äiti kuolee?

me synnytään me kuollaan, älä saatana ajattele että se on jotenkin sinulta pois, ihan on jokaisen oma asia kuolemansa kun pakko se on kumminkin tehdä.

nykyään niin pelätään kuolemaa.

sitten kun itse kuolet niin varmasti haluat että vain lämmöllä muistellaan ja hyvän elämän eli, kun on joku lämmöllä muistelemassa on elämä ollut arvokas.

Totta kai se on minulta pois. Enkä minä voi ottaa hänen rooliaan omassa elämässäni, toki voin yrittää olla samankaltainen hahmo muille ihmisille.

En mä mitenkään erityisesti pelkää kuolemaa, ainakaan omaani, mutta mä kyllä uskon, että kaikkina aikoina läheisen ihmisen kuolema on jättänyt ison tyhjiön.

Ap

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 11:58"]

Äiti on kuitenkin sellainen mun elämän peruskallio. Äidiltä voi kysyä neuvoa moniin asioihin ja tietää, että se on aina mun puolella.

[/quote]

Täällä ihan sama juttu. Aina ongelmat pienenee, kun hänelle soittaa :) Toivottavasti on pitkäikäinen.

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 12:14"]

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 11:58"]

Äiti on kuitenkin sellainen mun elämän peruskallio. Äidiltä voi kysyä neuvoa moniin asioihin ja tietää, että se on aina mun puolella.

[/quote]

Täällä ihan sama juttu. Aina ongelmat pienenee, kun hänelle soittaa :) Toivottavasti on pitkäikäinen.

[/quote]

Mun äidillä on kaikenlaisia sairauksia. Ei hän vielä vanha ole, mutta ikuinen ei kukaan ole (paitsi mieheni mummo oli lähes ikuinen). Tämä asia on ollut mielessä viime päivinä, kun eräs tuttu kuoli aivoverenvuotoon. Hänen kohdallaan vielä erityisen traaginen tilanne, lapset jäivät täysorvoiksi.

Ap

Mun äidin hautajaiset oli 2 viikkoa sitten.

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 12:18"]

Mun äidin hautajaiset oli 2 viikkoa sitten.

[/quote]

Otan osaa. Millaiset tuntemukset sulla on tällä hetkellä, jos saa kysyä? Mun äitini muisteli juuri oman äitinsä kuolemaa, ja sanoi, että suru tulee kunnolla vasta paljon myöhemmin. Aluksi ei tajua, että tämä on oikeasti totta.

Ap

Minua harmittaa se, etten tiedä ehtiikö äitini koskaan nähdä lapsenlapsiaan. Vanhempani saivat minua ja kaksi sisarustani melko vanhoina, eikä kukaan meistä ole sellaisessa vaiheessa elämää että lapsia olisi tulossa (ainakaan tarkoituksella) moneen vuoteen. Itse olen ainut joka on edes parisuhteessa ja tämäkin vasta alkumetreillä. Isä on jo kuollut.

Tiedän että lapsenlapset olisivat äidilleni todella tärkeitä :(

Minulla on tapahtunut jonkinlaista luontaista vieraantumista vanhemmista viime vuosina. Ilmeisesti jonkinlaista henkistä valmistautumista siihen, että nyt 70-vuotiaat vanhemmat ei loputtomiin elä. 

Vieraantumisella en tarkoita sitä ettenkö soittelisi heille tai kävisi katsomassa, kyllä käyn ja pinnallisesti meillä on ihan hyvät välit. Mutta syvemmällä tasolla huomaan yhä enemmän että maailmamme ovat kovin erilaisia ja että henkisesti en ole enää millään tapaa riippuvainen vanhemmistani. Roolit on oikeastaan kääntyneet toisinpäin, niin että minä olen se tuki ja "järjen ääni" usein turhaan huolestuville vanhuksille, eikä niin että he olisivat tukia minulle. En enää kaataisi mitään ongelmiani vanhempieni niskaan, koska he muutenkin murehtivat kaikenlaista, ja olen jo 40 v:nä kykeneväinen itse asiani kantamaan (tai hakemaan tuen muualta kuin vanhoilta vanhemmilta). 

Totta kai tulen suremaan kun vanhemmimsta aika jättää, luonnotonta se olisi kai jos ei surisi. Mutta en usko että se tulee olemaan mikään valtavan ylitsepääsemätön asia, enkä pelkää ollenkaan hetkeä jona se koittaa. Vielä 10 vuotta sitten ajatuskin vanhempien kuolemasta ahdisti, mutta nyt hyväksyn asian täysin eikä sen ajatteleminen ahdista.

Mun vanhemmat ovat nyt kuusikymppisiä. Meillä on nyt pienet lapset, joten he auttavat meitä tosi paljon, mutta ole kyllä hirveän iloinen, kun voin jotenkin auttaa heitäkin. Aina toisinaan saan tilaisuuden. On hienoa, kun lapsilla on isovanhempiin niin läheiset välit. Me asutaan sen verran lähellä, että mä oon meistä sisaruksista todennäköisimmin se, joka hoitaa heitä eniten, kun vanhuus koittaa.

Tuosta murheiden itse kantamisesta sen verran, että yritän päästä siitä eroon. Oon havainnut sen tuhoisaksi tieksi omalla kohdallani.

Ap

Mullakin välillä ihan tulee semmoinen kuristava tunne, kun alan miettimään tätä asiaa. Olen vielä nuori ja äitini, jos ei nyt vielä vanha niin lähellä sitä. Olen viimeaikoina huomannut ne käsiin ilmestyneet uurteet ja heiveröisemmän näköiseksi muuttuneen ihon ja harmaantuvat hiukset... Tuollaisia pieniä asioita.

Elin aika itsenäistä elämää täysi-ikäistyttyäni enkä oikeastaan paljon ollut äidin kanssa tekemisissä. Hoidin (tai joskus jätin hoitamatta...) asiani itse enkä kertonut murheistani tai huolista äidille koskaan, asuimmekin eri paikkakunnilla.
Viime vuosina ollaan lähennytty ihan hirveästi. Vuosi sitten minusta tuli äiti ja kaipaan ihan eri tavalla sitä omaa äitiä lähelle. Semmoiseksi henkiseksi tueksi ja turvaksi. Vasta nyt olen alkanut ymmärtää ne tunteet mitä äiti kokee lastaan kohtaan ja myös ymmärtää eri tavalla joitain asioita, mitä välillämme oli kun olin nuorempi ja tyhmempi. Hankala selittää...

Mutta jotenkin. Se ajatus siitä, että äiti saattaa kuolla jo ennen kuin olen neljäkymmentä (tai saattaahan sitä kuka vaan kuolla milloin vaan, mutta jos miettii vanhuutta) on kamala. Ihan kuin olisin vieläkin lapsi...

Oon päättänyt, että hoidan äitiä vanhana niin paljon kuin vaan pystyn. Jotkut tosi kivuliaat vaivat on jo alkaneet, voi olla ettei pitkään pysy kunnolla toimintakykyisenä :(

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 12:41"]

Mullakin välillä ihan tulee semmoinen kuristava tunne, kun alan miettimään tätä asiaa. Olen vielä nuori ja äitini, jos ei nyt vielä vanha niin lähellä sitä. Olen viimeaikoina huomannut ne käsiin ilmestyneet uurteet ja heiveröisemmän näköiseksi muuttuneen ihon ja harmaantuvat hiukset... Tuollaisia pieniä asioita. Elin aika itsenäistä elämää täysi-ikäistyttyäni enkä oikeastaan paljon ollut äidin kanssa tekemisissä. Hoidin (tai joskus jätin hoitamatta...) asiani itse enkä kertonut murheistani tai huolista äidille koskaan, asuimmekin eri paikkakunnilla. Viime vuosina ollaan lähennytty ihan hirveästi. Vuosi sitten minusta tuli äiti ja kaipaan ihan eri tavalla sitä omaa äitiä lähelle. Semmoiseksi henkiseksi tueksi ja turvaksi. Vasta nyt olen alkanut ymmärtää ne tunteet mitä äiti kokee lastaan kohtaan ja myös ymmärtää eri tavalla joitain asioita, mitä välillämme oli kun olin nuorempi ja tyhmempi. Hankala selittää... Mutta jotenkin. Se ajatus siitä, että äiti saattaa kuolla jo ennen kuin olen neljäkymmentä (tai saattaahan sitä kuka vaan kuolla milloin vaan, mutta jos miettii vanhuutta) on kamala. Ihan kuin olisin vieläkin lapsi... Oon päättänyt, että hoidan äitiä vanhana niin paljon kuin vaan pystyn. Jotkut tosi kivuliaat vaivat on jo alkaneet, voi olla ettei pitkään pysy kunnolla toimintakykyisenä :(

[/quote]

Se irtiotto on varmasti hyvä tehdä. Mä tein lukioiässä kunnon riipaisun, ja lähdin vaihtoon. Sen jälkeen olikin paljon helpompi olla äidin kanssa!

Ap

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 11:58"]Äiti on kuitenkin sellainen mun elämän peruskallio. Äidiltä voi kysyä neuvoa moniin asioihin ja tietää, että se on aina mun puolella.
[/quote]
kasva aikuiseks

Mitä äitisi teki kun hänen äitinsä kuoli? Kysy ja ota neuvosta vaari.

Mä oon aikuinen, kiitos vain. Aikuisuus ei vähennä ihmissuhteiden tarvetta. Tärkeän ihmisen menettämiseen ei taida neuvot tepsiä. Äitini puhui kyllä juuri tästä asiasta, hän sanoi, että sen tosiaan tajuaa vasta myöhemmin, että esim. äidille ei voi enää koskaan soittaa ja kysyä asioita. 

Ap

Äitini menetys on elämäni suurin menetys. Enää ei voi kysyä keneltäkään neuvoa :(

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 13:11"][quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 11:58"]Äiti on kuitenkin sellainen mun elämän peruskallio. Äidiltä voi kysyä neuvoa moniin asioihin ja tietää, että se on aina mun puolella.
[/quote]
kasva aikuiseks
[/quote]Katkera lapsuus?Aikuisenako ei voi kysyä neuvoa?Ei äitiä korvaa kukaan,mutta ilmankin oppii elämään,silti vielä kolmen vuoden jälkeen minulle tulee silloin tällöin tunne että voi kumpa voisin soittaa äidille.

Elä nykyhetkessä, älä mieti tulevaisuutta.
Mieti tuota asiaa vasta kun se on itsenään tapahtunut. Ei tunnu hyvältä puhua asiasta jo ennen tapahtumaa. Jälkeen päin se kuulostaa mukavalta.

Eli elä nykyhetkessä! <3

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 11:58"]

Äiti on kuitenkin sellainen mun elämän peruskallio. Äidiltä voi kysyä neuvoa moniin asioihin ja tietää, että se on aina mun puolella.

[/quote]

Mä jotenkin aina ajattelin että vanhemmat elää ikuisesti,sitten isäni kuoli itsemurhaan.Nyt olen korjannut uskomustani,että äidit elää ikuisesti.(Omallani on ainakin terveemmät elämäntavat kuin mulla,voi hyvinkin elää kauemmin.) Kieltäydyn ajattelemasta elämää ilman äitiä,kenelle sitten soittaisin kun tulee joku hätä?!

Mun äiti kuoli kesällä kuusissakymmenissä, liian nuorena, elämänkaaresta jäi puuttumaan vanhuus ja sen tuoma hiipuminen. Kyllä sitä on orpo olo ja äitiä tosi ikävä. Äiti on ollut paljon elämässäni läsnä, näin aikuisenakin viikottain. 

Eli ap ymmärrän hyvin ajatuksesi. Äidin menettäminen tuntuu olevan monelle tosi iso ja surullinen asia. Niillekin, joiden äiti on elänyt pitkän elämän ja kuolema ollut väistämättä edessä. Sinuna en kuitenkaan murehtisi asiaa sen enempää nyt, jos äitisi on vielä ihan hyvissä voimissa. Eikä sitä edes osaa muutenkaan kuvitella etukäteen. En ainakaan itse osannut, vaikka tiesinkin kuoleman olevan tulossa. 

[quote author="Vierailija" time="10.10.2014 klo 13:58"]

Elä nykyhetkessä, älä mieti tulevaisuutta. Mieti tuota asiaa vasta kun se on itsenään tapahtunut. Ei tunnu hyvältä puhua asiasta jo ennen tapahtumaa. Jälkeen päin se kuulostaa mukavalta. Eli elä nykyhetkessä! <3

[/quote]

Nämä ajatukset tulivatkin sen takia, että tuttavapiirissä sattui äkillinen kuolemantapaus, ja sen seurauksena äiti muisteli sitä tilannetta, kun oli itse menettänyt oman äitinsä.

Ap