Miksi joku peittää masennuksensa?

Koska en halua kuormittaa muita, pyrin olemaan muiden seurassa mahd iloinen ja reipas. Persoonallisuuteni vaativuus vaikuttaa siihen, että keskivaikeasti masentuneenakin pidän itseni ja kodin kunnossa. Olen aina melko huoliteltuna kodin ulkopuolella. Luulenpa, että masennustani ei moni edes huomaisi. Se varmasti näkyy, että olen väsynyt. Aina masennus ei näy helposti ulospäin..

Töissä etenkin on pakko. Ystävillekään en voi näyttää masennusta, koska heillä on omat murheensa. Ainahan täällä joku valittaa masentuneista ystävistä, miten he ovat rasittavia, ja jopa "kusipäitä". 

En kelpaa tällaisenaan. Pakko on esittää. Yksin kotona voin sitten olla miten masentunut tahansa. Lääkitys on. Onneksi.

Mistä voit tietää, millainen olisit masentuneena?Voihan ystäväsi esim. piirstyä sosiaalisista suhteista niin, että jaksaa nauraa.Itse sairastan masennusta, mutta en peitä sitä "jotten olisi säälittävä" kuten joku täällä ilmaisi. Voin olla surullinen ja voin olla iloinen. Ainoa, mitä kaihdan on uhriutuminen; en suostu passiiviseksi mt-potilaaksi vaan pyrin olemaan oman elämäni subjekti vaikka se välillä raskasta onkin.

37 jatkaa, että vaikka olen s-lomalla keskivaikean masennuksen vuoksi, en koskaan kotona vain makaa sängyssä vaan puuhastelen kaikenlaista. Tällä pyrin piristämään ja aktivoimaan itseäni. Toinen, tärkeämpi syy on se, että koen huonoa omatuntoa kotona "laiskottelusta". Kaikki masentuneet eivät siis vain makaa kotona saamatta mitään aikaiseksi vaan joillakin saattaa olla sisäinen pakko suorittaa, jotta tuntisi itsensä riittävän hyväksi. Tälläkin haluan tuoda esiin sen, miten hankala ns. ulkopuolisen voi olla tunnistaa masentunutta.

[quote author="Vierailija" time="04.10.2014 klo 01:12"]

masentuneen vastakohta ei ole iloinen, vaan onnellinen.

[/quote]

Joo, ehkä sillä lailla vastakohta että ne ovat ne ääripäät. Se että paranee masennuksesta ei välttämättä vielä ole kovin lähellä sentään onnellista.

Itse en enää ole masentunut, edelleen en onnellinenkaan mutta tavallinen. Kummassakin olotilassa olen ollut aivan kykenevä ilmaisemaan tilapäistä iloa, jopa rakkautta.

2

Minä ainakin siksi, että töissä oli pakko käydä ja eräänlainen aurinkoinen naamio auttoi jaksamaan. Kotona sen sijaan sammuin kuin robotti, josta käännettiin virta pois. Tuijotin seinää enkä jaksanut hoitaa edes kolmea lastani kunnolla. En itkenyt, olin vain tyhjä. Sain myöhemmin diagnoosin keskivaikea/ vaikea masennus.

Tiedän, että minut tunnettiin töissä hyvin iloisena, aurinkoisena ja ahkerana ihmisenä. Ihanana ja taitavana sairaanhoitajana. Sain paljon hyvää palautetta ihan suoraan itselleni.

En ole varsinaisesti ollut masentunut, mutta minulla on tapana vetää aurinkoinen ilme naamalla vaikka olisi mikä. En halua näyttää ihmisille suruani, koska en kestä sitä höösäystä ja muuta, mitä siitä seuraisi.

[quote author="Vierailija" time="03.10.2014 klo 22:43"]

Eräs tuttavani, hän on aina niin iloinen ja aurinkoinen, nauravainen. Silti, hän on masentunut. 

Itse en masentuneena jaksaisi nauraa ja olla seurallinen ja positiivinen.

[/quote]

Esimerkiksi suojellakseen itseään toisilta ihmisiltä. Tai ollakseen "normaali" koska masentuneena tuntee olevansa b-luokan kansalainen. Ja tässä tulla taas itsesuojeluun, jos masennuksen näyttää, tule kohdelluksi b-luokan kansalaisena. Esimerkiksi töissä ei välttämättä ole "varaa" olla heikko ettei tule syrjityksi tai että ei esimerkiksi menetä työtehtäviä tai työssä eteneminen ei esty. Esim nämä on itselläni olleet syynä. Myös se on ollut syynä, että jos näytän todellisen oloni, saan myötätuntoa ja se saa mut särkymään kokonaan. 

Ei oikeasti masennuksesta kärsivä jaksa olla iloinen ja hauska. Parhaina päivinä korkeintaan energisempi ja tasapainoisempi, mut ei hauska ja iloinen. Ja tunnen 2 henkilöä joilla on masennus, masennuslääkkeet ja psykologikäynnit.

Olen oppinut vetämään naamalleni "normaalin ihmisen" naamarin. Silloin on helpompaa toimia kodin ulkopuolella. En halua että vereslihalla oleva sieluni on kaikkien sorkittavana.

No koska niin kuuluu tehdä. Ei saa olla rasite muille.

Minä osaan valitettavasti esittää niin hyvin onnellista että petän sillä jopa itseäni. On ihan turhaa kuvitella että masentunut kulkee aina tukka paskaisena verkkareissa tai makaa sängyssä vuorokaudet läpeensä. Onneksi itsellä on kuitenkin paljon jo hyviäkin aikoja, kiitos toimivan lääkityksen ja vuosien varrella opitun itsetuntemuksen. Ja joskus käy niin että kun hymyilee peilikuvalleen niin mieli kohenee oikeasti, ainakin hetkeksi. Hymy tarttuu.

Minun veli peitti masennuksensa tosi hyvin. Oli aina iloinen ja vitsikäs. Oli ihan hirveä järkytys että tekikin sitten itsemurhan. Eikä jättänyt mitään viestiä. Tänäkään päivänä ei ole mitään tietoa syystä. Kaipa hän halusi suojella muita, ei halunnut olla rasitteena eikä syyllistää ketään. :(

onneton ihminen voi olla iloinen. kliininen masennus on muutakin kuin alakuloisuutta.

Minä olen masentunut nyt ja yleensäkin yksin ollessani. Kun olen seurassa on helpompi olla ja olen siitä iloinen. Se ei ole teeskentelyä. Työnnän myös ikävät ajatukset pois, etten ala itkeä. Haluan siis nauttia siitä vähästä mistä on mahdollisuus.

Töissä peitän masennuksen ym., koska olen asiakaspalvelutyössä. Joskus kiirehdin kotiin ja ehdin juuri ennen kuin itku tulee. En olisi jaksanut yhtään kauemmin. Mutta yksi masennuksen aiheuttaja on tyjään kotiin tuleminen. Töissäkin on joskus helpompi olla.

En siis esitä enkä teeskentele. Toimin ja hoidan hommani iloisena, muuten olen vakavasti masentunut.

Miksikö? Koska olen kyllästynyt masennukseeni. En ole ensimmäistä kertaa masennuksen syövereissä. Olen oppinut ottamaan ilon irti niistä hetkistä, joissa se on mahdollista, elämä on lyhyt. Koska masennukseni, sen pahimmat alhot ja syyt ovat omia, henkilökohtaisia asioitani. Miksi ihmeessä näyttäisin niitä muille, tuttaville?

Pitäisikö sitten kulkea koko ajan murheen murtamana, jotta muutkin varmasti tietävät että on masentunut?

Häpeän sitä, että olen niin kauan sairastanut masennusta. Luotan vääriin ihmisiin ja olen herkkänä hetkenä avautunut heille ja se on ollut virhe. Jotkut on sen takia kaikonneet, pahimmillaan yksi alkoi käyttäytyä sadistisesti.
Enää en kerro. En aiheuta vaivaa toisille ja säästän omia tunteitani.

Kun on kokenut tarpeeksi kauan pahaa, vastoinkäymisiä, sitä kääntyy helpommin kohti valoa kuin mustaa.

Nauraa herkemmin, nauttii hyvistä hetkistä estottomammin, elää kuin viimeistä päivää. Kuuntelee mieluummin Samuli Edelmannia kuin Apulantaa. Silloin ei löydä enää mustasta lohtua vaan kalapuikot tähtipölyssä kelpaa vallan mainiosti.