kun raivo ottaa vallan

Olen n kolmen kymmene mies ja minusta on tulossa isä. Erittäin hieno asia elämässäni, olen aina halunnut isäksi ja kaikki kaverit ovat sanoneet etä minusta tulisi erinomainen isä. Tyttäreni saapuminen minulle ja vaimolleni on meidän molempien mielestä maailman ihmeellisin ja ihanin asia. Oma terveyteni on asia mikä huolettaa.

Minun ja vaimoni suhde ei ole ollut mitää ruusuilla tanssimista, niin kuin ei monella muullakaan. Terveeseen parisuhteeseemme on aina kuulunut hyvien ja huonojen asioiden jakaminen, arjessa myötäeläminen molemmin puolin. Minulla on ollut helppoa hyvin pitkälti, koska olen kokenut että olen vahva henkisesti ja en ota stressiä mistään. Vaimo kyllä osasi ottaa stressiä ja kantoi harteillaan muidenkin paineet, näitä hänen huoliaan me jaoimme (ja jaamme vieläkin). Hänellä tietenkin oli virlä koulu tällöin kesken ja dehän aihutti paljon harmaita hiuksia hänelle. Mutta onneksi olin hänen tukenaan.

Minulla ei tosin kauheasti kavereita enää ollut, ihmiset muuttavat, muuttuvat tai kuolevat. Ainut kuka minua odella ymmärsi on ollut minun parasystäväni, vaimoni. Hänen lisäkseen keskustelin paljonmyös äitini kanssa. Hänelle oli aina helppo soittaa ja vaihtaa kuulumiset. Välillä soitin päivittäin, mutta suurimaksi osaksi äiti oli se joka soitti minulle. Oli aina niin mahtava nähdä kun äitin tai vaimoni puhelinnumero pärähtää puhelimeen.

Nyt asit on vähän toisin. Äitilläni todettiin syöpä, IV-tason keuhkosyöpä mikä oli metastoitunut aivoihin ja innan alueen lymfoihin. Ei kauhean hyvä tuomio. Hoidot aloitettiin ja aikaakului muutama kuukausi. Vaimoni todettiin raskaaksi, elämäni iloisin päivä, muistan että itkin ilosta ja surusta samaan aikaan. Äiilleni aloitettiin sädehoidot hiukan aikaisemmi ja hä saikin ensimmäisen pneumomian niinä aikoina kun raskaus todettiin.

Raskauden toteamisennjälkeen meillä olimuutto edessä, muuimme läheiseen yliopistolliseenk kaupunkiin mihin vaimoni oli sopinut kestyösopimuksen. Muutto meni hyvin, vaimoni työt einiinkään. Erittäin vaativa työ aihutti suurta stressiä hänelle. Minä jatkoin vahassa työssäni ja sen vuoksi jouduin olemaan paljon poissa kotoa. Kuitenkin hain ja otinkin suullisen sopimuksen vastaan työstä mistä minulla ei olisi ollut mitään hajua (pätevyys kuitenki riitti). Sanoin jo itseni irti vanhasta työstä. Kotona tappelut ja hampaiden kiristely paheni, tappelut saivat minulta yllättävän käänteen. Minulla tuli ensimmäinen raivari kohtaus kun vaimoni nalkutti ja nalkutti, sitä oli jatkunu jo kaksi viikkoa. Heitin muovisen kannun lattiaan. Kauheaa... Ikinä en ole ollut väkivaltainen, onneksi mitään muuta ei tapahtunut.

Kävimme ensimmäosessä ultrassa. Kuva oli mahtava, ensimmäinen kuva tyttärestämme. Otin heti kuvan puhelimella ja lähetin sen äitilleni, jhän oli taasen sairastunut pneumoniaan. Äitini soiti samaisena aamuna, hän kuulosti kauhealta. Sellaiserät pneumoottiset rohinat ei poistu minun muististani varmaan ikinä. Soitin siskolleni kun hän oli äitin tykönä. Soitin äitini läälärille ja totesin että otan seuraavalle päivälle saikkua ja lähen ajelemaan n 650 km siihen sairaalaan. Sain kuitenkin siskoltani illalla puhelun missä siskoni aanoi hysteerisesti että äiti on lähtenyt keskuudestamme.

Tässä tilanteessa vaimollani oli todettu lievä ahdistuneisuus ja keskivaikea masennnus. Hän ei ollut ollut pystyny käymään töissä unettomuuden ja jaksamattomuuden takia. Minä yriin pitää perhettä pystyssä ja kotia siistinä. Sitten äiti kuoli ja kaikki ynnäyty yhteen. Äitin sairastuminen syöpään, vaimon raskaus, muuto, uusi kaupunki (ilman kavereita kummallakaan), irtisanoutuminen uusi työ edessä mistä ei ole minkään maailman osaamista), äitin kuolema, oudot jopa mahdollisesti psykosomaatiset päänsäryt, vaimon ahdistuneisuus ja masennus. Kaikki tämä ynnäs siihen loppu tulokseen että sain tämän kesän aikana neljä raivokohtausta missä tuli sanottua asioita mitä ei ikinä pitäisi sanoa rakkaimmalleen ja parhaimmalle ystävälleen... Rikoin onneksi vain kannun ja suihkepullon vain.

Nyt haen apua, minulla on aika psykoloille ja toivon että saan elämäni kuntoon. Toivon että te miehet jotka koette stressiä tajuaisitte että ihmisen henkinen selkäranka kestää vain sen tietyn ajan. Joslus pitää puhua, minä en puhunut paljoa koskä vaimoni on niin herkkä ja ottaa paljon ongelmia omille harteilleen. Puhukaa miehet tai hakekaa apua. Ja te vaimot, auttakaa miestänne jaksamaan jos hänellä oncelämässää paljon muutoksia. Minun vaimoni auttoi ja auttaa minua nytkin. Hyvää syksyä kaikille ja jaksamisia:)