Eron lapset aikuisina. Kuinka vanhempienne ero on vaikuttanut?

No tuli aika tarkkaan katsottua, että kenenkä kanssa sitä ylipäätään menee naimisiin... Lähtökohta on ollut, että yhdessä ollaan hautaan saakka, joten ei huvittanut alkaa minkään isäni kaltaisen rentun kanssa edes kokeileen. Avioliiton eteen tehdään myös töitä.

Jotenkin vaan ehkä ikuisesti osin rikki. En tiedä miten se vaikuttaa ihmissuhteisiini. Koen ainakin olevani melkein kaikissa ihmissuhteissa "ulkopuolinen". Paitsi omien lasteni kanssa.

Vamhempani erosivat vasta kun täytin 20. Isä petti äitiä erittäin todennäköisesti ja asui jo 2kkn päästä uuden naisen kanssa isän lähdöstä. Äiti ei edes tiedä että isällä on uusi nainen(asuneet yhdessä vuodenvaihteesta)  jotenkin huomasin maailman faktat ja kasvoin itse henkisesti eron aikana valtavasti. Olen huomannut että olen ruvennut huolehtimaan vanhemmistani ja tuntevani ns äidillisiä tunteita heitä kohtaan vaikka ovat molemmat töissään menestyviä ja ystäviäkin on , huolehdin silti että heillä on kaikki hyvin . En tiedä miten tämä vaikuttaa ihmisuhteisiini kun niin tuore juttu. Mutta sai minut ajattelemaan että mikään ei ole pysyvää. Haavat on vieläkin auki.

No ei ole ainakaan mitään traumoja tai arpia jättänyt. Lieneekö se auttanut, että tajusin jo varhain, ettei se ole minun syytäni, eikä vanhempieni väliset asiat ole minun käsissäni.

[quote author="Vierailija" time="16.09.2014 klo 22:20"]No tuli aika tarkkaan katsottua, että kenenkä kanssa sitä ylipäätään menee naimisiin... Lähtökohta on ollut, että yhdessä ollaan hautaan saakka, joten ei huvittanut alkaa minkään isäni kaltaisen rentun kanssa edes kokeileen. Avioliiton eteen tehdään myös töitä.
[/quote]

Sama!

Mä olin 14v kun vanhempank erosivat. Otin sen tosi raskaasti ja ahdistuin ihan kauheasti. Koulunkäynti ei voinut vähempää kiinnostaa vaan ryvin tuskassani teini-ikää ja eroa. Jäin eron myötä myös ns. heitteille, kun lähdin sen alkiholistivanhemman matkaan. Koin, että hänestä pitää huolehtia, ja jos ei äiti sitä tee, niin sitten minä.

Ero sattui koulun kannalta tosi pahaan aikaan. Olin pyrkimässä erikoislukioon Helsinkiin, mutta tuohon aikaan elämäni oli nin synkkää, että kaikki numeroni laskivat, enkä päässyt haluamaani lukioon. Tämä oli ehkä elämäni suurin käänne. Usein jossittelen että mitäs jos...vanhempani eivät olisikaan eronneet. Elämäni olisi luultavasti mennyt ihan eri reittiä. Eipä siinä, hyvä näinkin :)

Vanhempien ero on teinille ihan kauheaa. Ainakin mulle.

Pahapa tuota on mennä sanomaan. Olin viisi kun ku vanhempani erosivat, enkä muista mitään draamaa tms. Tapahtuneen. 

En vain tosissani pysty sanomaan, että olisinko parisuhteissa erilainen jos vanhempani olisivat pysyneet yhdessä. Ehkä, ehkä en. Tuskin sillä erolla on ollut siihen mitään vaikutusta, että sen jälkeen kun neitsyyteni menetin, olin seksuaalisesti aktiivinen (seksi oli, ja on edelleen kivaa) ja että olen bi-seksuaali. Suhteissa hypin kukasta kukkaan koko nuoruuteni ajan, mutta en oikein tuotakaan pysty vanhempieni eron syyksi laittamaan. Nyt olen ollut yhden miehen kanssa yhdessä kymmenen vuotta (olen ollut myös nk vapaassa suhteessa), ei draamaa, ei pettämisiä, kaikki on hyvin. 

Ihmisiä kohtaan olen aina ollut hieman epäluuloinen, mutta se lienee kiinni luonteestani.

Itse olin todella helpottunut vanhempieni erosta. Tappeleminen ja äidin väkivalta minua kohtaan oli ahdistavaa. Olisivat saaneet erota aikaisemmin.

Teini-ikäisenä toivoin, että vanhempani olisivat eronneet, ymmärsin silloin että heidän parisuhteensa oli sairas riippuvuussuhde. He erosivat vasta kun olin parikymppinen ja varsinkin äitini on ollut vaikea itsenäistyä ja pärjätä yksin.

Traumat jäi. Huomaan että niin jäi sisaruksiinikin. Hoitivat eron riidellen ja itsekkäästi täysin huomioimatta lasten tunteita. Sen suhteen tulen aina olemaan jossain määrin vihainen vanhemmilleni vaikka olen työstänyt asiaa terapiassakin. Kusipäät.

On jättänyt myös turvattomuuden ja eron pelon. Minulla on vakaa yli 20 vuotta kestänyt liitto mutta elän eron ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa jossain määrin aina.

Vanhemmilla on kyllä valta pilata lasten tunne-elämä. Hyi olkoon.

Olin 11 kun vanhempani erosivat. En usko, että jäljet jotka ero jätti johtui erosta itsestään, vaan siitä miten huonosti vanhempani hoitivat eron ja sen jälkeisen ajan. Meitä lapsia käytettiin häikäilemättä toista vastaan puolin ja toisin. Elämä oli sitä, että halusit miellyttää toista vanhempaa sanomalla ja tekemällä niinkuin pyydettiin, mutta samalla loukkasit toista mikä tuntui äärimmäisen pahalta. Ero myös tuli meille lapsille ns. Puskista. Meidän perheessä ei koskaan ollut väkivaltaa ei, alkoholismia enkä muista koskaan nähneeni vanhempieni riitelevän ennen kuin parina iltsna ennen eroilmoitusta. Me lapset jäimme täysin eron jalkoihin. Minä koin etten ole tärkeä, olevani pelkkä vallan väline ja muutoin vain tiellä. Minä, minun kuulumiseni ja elämäni ei sen koommin kiinnostanut kumpaakaan vanhempaani, me lapset olimme heille vain atuloita tappelemiseen ja katkerien viestien viejiä.
Vaikutuksia erosta tuli mm. Huono itsetunto, etääntyminen kummastakin vanhemmasta, psykoottinen masennus ja taipumus päättää todella herkästiihmissuhteet. Olen hirveän nopeasti jättämässä jos parisuhteessa tulee pientäkin kinaa ja katkaisen herkästi välit kavereiden kanssa. Inhoan suuresti tätä taipumusta, ja olen vuosia yrittänyt opetella siitä pois.

Vaikutti elämääni vaan positiivisesti. Vanhemmat riiteli koko ajan, oli mieletön helpotus kun erosivat. Opetti lähinnä että kaikkea ei tarvitse kestää ka väkivalta ei ole oikein. :)