Ansaitsenko olla äiti?

Minua vaivaa itseni, se lähinnä mitä kaikkea ajattelen lapsestani.ajatukset ovat todellisia ja olen oikeasti sitä mieltä. En vain ymmärrä miksi en voi olla parempi ihminen kuin olen...

Eli minulla on 4 vuotiaat kaksoistytöt.
Jo silloin kun olivat vauvoja niin huomasin että toinen tytöistä ei ole terve.
Tytön ollessa 2 vuotta hän saikin kehitysvamma diagnoosin, minkä olin kyllä jo tienny pitkän aikaa.
Minua ei haittaa että tyttö on kehitysvammainen vaan se millaista arkemme on hänen kanssaan.
En suoraan sanottuna pidä enää elämästämme ja valitettavasti se johtuu tytöstä.
Tyttö on niin ylikierroksilla käyvä ettei kotirauhaa meillä tunneta.
Ei ymmärrä juuri ollenkaan puhetta ja mitään käytöstapoja ei ole.
Jatkuvaa riehumista, siskon kiusaamista, tavaroiden rikkomista, huutamista, ulosteella sotkemista, 15 min välein pahoja raivokohtauksia ja niin paljon muuta.
Kaikki elämässämme pyörii tämän työn ympärillä, elämä ei ole elämää.

Parisuhteessa on ongelmia jotka liittyvät tähän kehitysvamman aiheuttamiin tilanteisiin.
Kerran kahdessa viikossa käy hoitaja joka vie tytön ulos 2 tunniksi.
Muuta apua ei ole. Eikä kukaan ota tyttöä hoitoon, sen ymmärrän hyvin.
Rakastan lastani, mutta itken ja välillä tuntuu että jos hän asuisi muualla niin elämä olisi parempaa edes elämää.nyt sitä ei ole!

Emme voi perheenä mennä juuri mihinkään tytön käytöksen takia.
Hänen vammansa ei näy ulospäin joten sekin vaikeuttaa tilanteita.
Olemme vain lukkiutuneet kotiin kärsimään ja taistelemaan.
Tuntuu että en voi tarjota mitään tälle toiselle terveelle lapsellemme kun voimavarat kuluu muualla.

Välillä mietin katkerana miksi meille kävi näin?
Olemme terveitä, elin moitteettomasti raskausajan, suvussa ei sairauksia jne.
Ultrassa ei näkynyt mitään poikkeavaa.
Olen vain vihainen ja vihaan elämäämme, itseäni!
Miksi en jaksa tätä tilannetta?
Miksi ajattelen näin julmasti omasta lapsestani?

Kaikki pidätte minua varmaan hirviönä, mutta purkaudun kun en enää jaksa!