Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minkä ikäisenä löysitte 'sen oikean' ?
14.08.2021 |
Ja miten tapasitte? Olitteko jo luovuttaneet, oppineet rakastamaan itseänne, miten rakkaus muutti elämäänne?
Haluan kuulla rakkaustarinoita ♡
Olen 30v nainen ja ihan luovuttanut. En jaksa enää edes treffailla. Ihmisiä on monta miljoonaa, ja olen muuttunut vuosi vuodelta vaativammaksi seurani suhteen. Arvostan itseäni enkä tahdo enää vähempää kuin jotain aitoa. Sitä vain ei taida etsimällä löytää.
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 17-vuotias. Kestävän suhteemme salaisuus taitaa olla meidän samankaltaisuutemme ja joustavuutemme toistemme suhteen. Annamme tilaa toisillemme ja muutamme asioita, jos ne ovat ongelmallisia kummankaan mielestä. Teemme kompromisseja, vaikka niitä onneksi tarvitsee tehdä hyvin vähän.
Alunperinkin lähdimme suhteeseen oikeista lähtökohdista ja olimme alusta asti rehellisiä ominaisuuksistamme. Niiden tiedostaminen on helpottanut yhdessäoloa huomattavasti. Esimerkiksi minä olen voimakastahtoinen ja jos en ole varovainen tahtoni kanssa, jyrään kumppanini ja syntyy murhetta. Tietoisesti joka kerta välttelen toisen jyräämistä ja kaivan kumppanin mielipiteen asiaan esiin ennen kuin teemme päätöksiä. Muuten ne olisivat pelkästään minun päätöksiä. Välillä silti tapahtuu vahinko, tällä saralla, mutta se ei ole onneksi johtanut pahempiin tilanteisiin.
Emme pidä toisiamme itsemme jatkeena, vaan tiedostamme molemmat toisen olevan oma itsenäinen henkilö, jolla on oma tahto ja omat unelmansa. Näitä sitten sovittelemme yhteen, mikä taas ei ole edes vaikeaa. Vaikeaa on jatkuva toisen erillisyyden tiedostaminen, sen kun niin helposti ihmisenä unohtaa.
Tai sitten suhteenne salaisuus on vain tyytyminen ekaan jonka sattui löytämään. Kuten monella muullakin. Ajatella, et koskaan tiedä miten hyvän puolison olisit saanut, jos olisit uskaltanut elää.
Hm... Tajuan pointtisi, mutta tuollainen asenne on usein tie yksinäisyyteen. Miksi etsiä parempaa, kun nykyinen on riittävän hyvä, ja molemmat ovat onnellisia? Huonoon suhteeseen ei tietenkään pidä jäädä, mutta kirjoittajahan kirjoitti olevansa tyytyväinen suhteeseensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten nykyään voidaan vielä puhua "siitä oikeasta" kun erittäin harvoin parisuhde kestää vuosikymmeniä?
Erittäin usein erotaan ja hypitään suhteesta toiseen, eroaminen on yleisempää kuin suhteessa pysyminen nykyisin.
Vierailija kirjoitti:
En koskaan löytänyt, päätin sitten tehdä lapset yksin. Olen jo 36-vuotias.
Romanttinen tarina "siitä oikeasta" spermanluovuttajasta.
Täytän kohta 28v ja olen alkanut miettimään, olenkohan ikuisesti yksin. Olisihan se ihanaa jos olisi sielunkumppani..
N27
En koskaan. Eron jälkeen olin henkisesti hajalla ja halusin vain elää rauhassa, käydä tanssimassa ja olla lapsen kanssa, ilman pelkoa. En tosin pelännyt toistavani saman virheen "miesvalinnassa", mutta en vaan halunnut ketään määräilemään ja hallitsemaan kaikkea.
Nyt olen vanha, eikä voisi vähempää kiinnostaa oikeat eikä väärät :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 17-vuotias. Kestävän suhteemme salaisuus taitaa olla meidän samankaltaisuutemme ja joustavuutemme toistemme suhteen. Annamme tilaa toisillemme ja muutamme asioita, jos ne ovat ongelmallisia kummankaan mielestä. Teemme kompromisseja, vaikka niitä onneksi tarvitsee tehdä hyvin vähän.
Alunperinkin lähdimme suhteeseen oikeista lähtökohdista ja olimme alusta asti rehellisiä ominaisuuksistamme. Niiden tiedostaminen on helpottanut yhdessäoloa huomattavasti. Esimerkiksi minä olen voimakastahtoinen ja jos en ole varovainen tahtoni kanssa, jyrään kumppanini ja syntyy murhetta. Tietoisesti joka kerta välttelen toisen jyräämistä ja kaivan kumppanin mielipiteen asiaan esiin ennen kuin teemme päätöksiä. Muuten ne olisivat pelkästään minun päätöksiä. Välillä silti tapahtuu vahinko, tällä saralla, mutta se ei ole onneksi johtanut pahempiin tilanteisiin.
Emme pidä toisiamme itsemme jatkeena, vaan tiedostamme molemmat toisen olevan oma itsenäinen henkilö, jolla on oma tahto ja omat unelmansa. Näitä sitten sovittelemme yhteen, mikä taas ei ole edes vaikeaa. Vaikeaa on jatkuva toisen erillisyyden tiedostaminen, sen kun niin helposti ihmisenä unohtaa.
Tai sitten suhteenne salaisuus on vain tyytyminen ekaan jonka sattui löytämään. Kuten monella muullakin. Ajatella, et koskaan tiedä miten hyvän puolison olisit saanut, jos olisit uskaltanut elää.
Ei, vaan "sen oikeankin" kanssa tulee pitkässä suhteessa erilaisia vaiheita ja työstettäviä asioita. Myös oma vajavaisuus tulee esille, koska toinen ihminen on itsellemme kuin peili.
Väitän, että moni pelästyy omaa peilikuvaansa, eroaa ja näin pakenee itseään. Sitten uuteen suhteeseen, ja mitä peilistä hetken päästä näkyykään?
-eri
40 vuotiaana, yhdessä 12 v ja yhä kävellään käsi kädessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
26 oltiin molemmat, nyt ollaan 49 ja yhä yhdessä. 1 lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
18v ja vielä yökerhosta, usko tai älä, on ollut ylä- ja alamäkiä mutta vielä yhdessä ja suht tyytyväisiä molemmat.
Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa, ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.
17-vuotiaana internetistä chatista. Nyt yhteisiä vuosia takana jo 20 ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
23-vuotiaana, puolisoni silloin 26-vuotias.
Epäonnistuneita seurusteluyrityksiä oli juuri ollut takana kolme, olin luovuttanut ja lähdössä ulkomaille töihin, kun tapasimme . Kerkesimme seurustella kuukauden, kun ulkomaan työsuhteeni alkoi. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä ja kirjoittelimme paperisia rakkauskirjeitä ollessani ulkomailla. Palasin kotimaahan aiottua nopeammin, 5 kk kuluttua, ja muutimme samantien yhteen. Menimme muutaman vuoden päästä naimisiin ja saimme kolme lasta. Yhä edelleen yhdessä, 26 yhteistä vuotta takana, ja vanhat rakkauskirjeet tallessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko, että mitään oikeaa ihmistä olisi minulle. En tiedä, miksi kuulun siihen ryhmään, joka ei saa kokea elämän tätä puolta lainkaan, vaikka halua olisi ollut. Mutta pakko on vain kylmästi kuolettaa sitä osaa sydämestä, koska 24 vuotta jatkunut toivominen (olen 39) sattuu nyt liikaa.
18v, hän oli 16.
Naapurikylän nuorisoseuralla järjesterssä rock-konsestissa.
Muutama kriisi on ollut suhteessa, mutta enää meitä ei erota kuin kuolema.
Sori, et nyt saa kuulla mitään ihanaa rakkaustarinaa. Ei ole löytynyt enkä usko että tulee ikinä löytymäänkään. Olen nyt 26.
Ei auta vaikka löytäisi sen oikean kun on itse niin valtavan väärä, että kukaan ei koskaan kiinnostu minusta vähääkään.
32-vuotiaana tapasin hänet. Mutta suhdetta ei ole tullut, koska hän on naimisissa ja kunnioita hänen avioliittoaan. Olemme vain ystäviä.
Olin lopettanut treffailun ja päättänyt keskittyä itseni rakastamiseen. Olin päättänyt eten hakemalla hae ketään ja olen itse tärkein ihmissuhde elämässäni. Tein paljon muutoksia elämääni. Minun piti keskittyä erääseen projektiin, kun tapasin hänet! En todellakaan odottanut rakastuvan enää kehenkään…
Välillä ei tarvitse edes sanoa ääneen asioita hänen kanssaan. Kuin olisi telapaattinenyhteys. Aika kuin pysähtyy ollessani hänen seurassaan ja saan häneltä aivan valtavasti energiaa. Hän inspiroi minua.
Olen hyväksynyt etten saa häntä ja voin hyvin olla ilman kumppaniakin. Olen todella kiitollinen ja onnellinen, että hän on ystäväni. Voin vain kuvitella kuinka ihanaa olisi rakastella hänen kanssaan. Pelkkä ajatus siitä saa melkein tulemaan.
Vähän erilainen rakkaustarina :)
27vuotiaana, opiskelujen parista. Molemmat silloin vaihtamassa ammattia.
Alue: Aihe vapaa
No mikäs se sitten on jos teinistä asti on yhdessä eläkeläiseksi? Kaveri? Kämppis?