Lue keskustelun säännöt.
Kun isä katoaa lapsen elämästä
03.09.2014 |
Lapsi eli ensimmäiset 2 vuotta minun, eli äidin kanssa ja isänsä kävi tapaamassa epäsäännöllisesti noin parin kuukauden välein, joskus oli 3kk taukojakin. Lapsen ollessa noin 2v isä alkoikin tapaamaan lasta päivittäin. Haki ja vei päiväkotiin ja leikkipuistoon. Sitten lopetti taas yhteydenpidon lapseen. Nyt on ollut poissa lapsen elämästä reilun vuoden (mitä nyt tapasivat sattumalta kerran 8kk sitten) alkuun lapsi kyseli isän perään, välillä kysyi voisiko soittaa ja kertoa uudesta harrastuksestaan ym mutta häntä ei saa puhelimitse kiinni enkä tiedä missä hän nykyään asuu. Välillä sanoo jotakin isästään kuten "se mun oikea isä tykkää kokiksesta." Lapsella on ollut isäpuoli kaksi vuotta. Alkuun kutsui miestä etunimellä mutta nykyään kutsuu isäksi ja on kovin kiintynyt ja läheinen isäpuolen kanssa.
Olen katsonut kadonneen jäljillä ohjelmaa ja siinä monesti ollut ihmisiä jotka ovat saaneet rakautta ja hyvää hoivaa mutta silti aina kaivanneet sitä biologista vanhempaa. Onko lapselle lähes aina paha paikka ettei biologinen vanhempi ole yhteyksissä? Jättääkö se aina jälkensä ihmiseen? Uskon, että lapsestani voi kasvaa täysipainoinen ihminen mutta tuleeko hänellä olemaan jokin tyhjä kolo tai kaipuu sitä biologista isää kohtaan..Onko parempi että biovanhempaa "painostetaan" olemaan lapsen elämässä esim. soittelemalla että voisisko lapsi tulla käymään/voisiko hän tavata puistossa vai onko parempi antaa etävanhemman itse olla yhteydessä jos häntä kiinnostaa? Mitään huumeiden tai alkoholin käyttöä tähän tilanteeseen ei liity. Ei ole tullut edes syntymäpäiväkorttia/-lahjaa tai soittoa, ei mitään.
Kommentit (4)
En usko, että se biologinen isä on niin tärkeä, jos isäpuoli on hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu ihmisestä tietenkin, miten asian kokee. En mä isän puuttumisesta huolimatta kovin rikkinäinen kai ole, totuin tilanteeseen. Joka tapauksessa sanoisin, että parempi kun ei painosta sitä isää tapaamisiin, lapsi todennäköisesti tajuaa sen ainakin jossain vaiheessa. Tärkeintä mulle oli lapsena se, että isä halusi nähdä mua, ei se että se näki joskus koska joku pakotti.
Luulen myös, että on eri asia jos ei ole koskaan nähnytkään vanhempiaan. Silloin heitä kaipaa tai on kaipaamatta eri tavalla kuin silloin, jos on nähnyt muttei ole ollut paljon tekemisissä.
Minä. en ole ollut missään tekemisissä biologisen äitini kanssa ja ihan kohtuullisen täysijärkinen minusta on tullut. En aina ihan ymmärrä noita kadonneen jäljillä ihmisiä.
lisään että lapsi ehti elää lähes 2 vuotta niin, että isä oli päivittäin läsnä elämässä. yhteydenpito loppui, kun molemmat muutimme. mies muutti toiseen kaupunkiin, itse muutin lapsen kanssa lähemmäs tuolloista pk:a ja tulevaa koulua. aluksi isä sanoi lapselle, että tulee tapaamaan mutta ei tullut ja sitten loppui pikkuhiljaa koko yhteydenpito. ap