Tajusin just, että meillä on äitini kanssa roolit väärinpäin

Äitini käy luonani, valittaa elämänsä ongelmia, välillä yritän neuvoa häntä, turhaan, hänellä on erittäin mustavalkoinen ajattelutapa eikä hän osaa nähdä asioita kuin omalta kantiltaan. Ei kestä kuulla mitään, mikä haastaa hänen ajatuksensa, suuttuu välittömästi vaikka kuinka kauniisti yrittäisi saada häntä ymmärtämään että asioilla on myös toiset puolensa.

Äiti lainaa minulta aina rahaa, ei suuria summia, paitsi ajan kanssa... välillä saan niitä takaisin, välillä en, mutta en odotakaan saavani niitä takaisin, mitä lainaan. Lainaan vain silloin, kun pystyn.

Kun olin lapsi, olin jo silloin ns. äitini terapeutti. Huolehdin jo pienestä asti itsestäni, ja myös äidistäni tietyllä tavoin, en koskaan uskaltanut kertoa hänelle omista ongelmistani, koska uskoin/tiesin, ettei hänellä ole voimia eikä kykyä ratkoa niitä. Äitini kärsi(i) myös jonkinlaisesta ihmispelosta, jos oli jotain pelottaviakin asioita hoidettavana, hoidin ne itse. Hoidin myös joitakin äidin asioita, soittamalla hänen puolestaan virastoihin tms. koska hän ei uskaltanut. Muistan kuinka kauhuissani itsekin olin välillä, mutta hoidin silti asiat, koska ajattelin että kukapa muukaan niitä hoitaisi, jos minä en, kun äiti ei pysty ja isä oli aina matkatöissä.

Nuorena kysyin joskus äidiltäni neuvoa erinäisiin asioihin, mutta äidin neuvot olivat täysin tunnepitoisia, hän neuvoi minua kuin kaveriaan, ei kuten tytärtään. Neuvoissa ei siis ollut sitä järkevyyttä tai aikuista näkökulmaa, joita olisin kipeästikin kaivannut.

Tällainen tuli vain mieleen. Äitini on minulle hyvin rakas ja olemme läheisiä, mutta todellakin tuntuu, että roolit ovat aivan väärinpäin, edelleen. Toki äitini on aina ollut lähelläni, tiedän ja olen aina tiennyt olevani hänelle tärkeä ja rakas. Tästä olen kiitollinen.

Minusta on nyt aikuisena tullut hyvinpärjäävä, järkevä, vastuuntuntoinen, ajatteleva ihminen. Välillä olen hyvinkin vahva, ongelmat pidän itselläni ja käsittelen ne itse. Toisaalta tässä piilee myös heikkouteni, välillä tuntuu niin raskaalta, kun pitää aina pärjätä itse, eikä osaa ottaa toisilta apua vastaan, eikä oikein edes kertoa eikä jakaa ongelmiaan.

No, ristinsä kullakin...